* Dobermann vuosisadan alusta vuoteen 1949
* Dobermann vuodesta 1949 nykypäivään
* Dobermann Suomessa
* Lähdeluettelo

Louis Dobermannin kuoleman (9.6.1894) jälkeen rupesivat yhä useammat kiinnostumaan dobermannin kasvattamisesta, tavoitteena vakiinnuttaa rodun anatomia, jotta Saksan Kennelliitto hyväksyisi rodun viralliseksi. Suurimman työn tekivät Otto Göller (von Thüringen) ja Goswin Tischler (von Grönland), molemmat Apoldasta. Todettakoon, että alkuaikoina kennelnimien käyttö oli hieman erilaista kuin nykyään. Kennelnimi annettiin paitsi kasvatuksen myös omistuksen perusteella, siksi koiran nimi saattoi jopa muuttua omistajan vaihdoksen myötä.

Dobermannin kehittymistä rotukirjoista selvitettäessä ilmenee, että kaikki nykyisin elävät dobermannit kaikkialla maailmassa polveutuvat kahdesta vuonna 1898 syntyneestä pentuesisaruksesta Greif ja Graf Belling von Grönlandista (kasv. Goswin Tischler). Näitä kahta urosta on siis pidettävä esi-isinä koko rodulle.

Graf Belling von Grönlandilla on erityinen merkitys rodun edelleen kehittymisessä, koska se on isoisänä legendaariselle ruskealle siitosurokselle Hellegraf von Thüringenille, joka syntyi vuonna 1904 ja isoisän isänä ruskealle Fedor von Aprathille, joka syntyi vuonna 1906. Greif von Grönlandin jalostuksellinen vaikutus välittyy erityisesti Belling von Berlinin (1911) ja sinisen Graf Teja Herzynian (1909) kautta. Philipp Grünigin mukaan Graf Bellingin perintöaines vahvistui nimenomaan Fedor von Aprathin kautta ja rotuun saatiin manchesterinterrierin selvät värimerkit. Tuntematon silminnäkijä kertoo (Unser Dobermann 1923) Fedor von Aprathista: "Sillä oli useita arkoja jälkeläisiä ja itselläänkin varsin keskinkertainen luonne. Kuitenkin sitä käytettiin valitettavan paljon jalostuksessa". Huolimatta sen hyvistä puolista kirjoittaja kertoo Fedorin suurista rakenteellisista heikkouksista eikä sitä koskaan käytetty työkoirana. Fedor von Aprathin vuonna 1913 syntyneestä lapsenlapsenlapsesta Edelblut von Jägerhofista tuli kuitenkin jalostuksellisesti erittäin merkittävä koira.

Suorastaan legendaarinen maine on ruskealla Graf Belling von Grönlandin lapsenlapsella Hellegraf von Thüringenillä, joka kuten kennelnimestä ilmenee oli rodun ansiokkaan kehittäjän Otto Göllerin kasvatti. Otto Settegastin, joka tunsi uroksen omakohtaisesti, mukaan merkitsi Hellegrafin syntymävuosi 1904 jalostuksen suurta suunnanmuutosta. Rakenteen täydellisyys, kokonaisuuden jalous ja eleganssi, kevyt ja joustava liikunta siirtyivät Hellegrafin välityksellä erittäin voimakkaan periytymisen kautta sen lukuisiin jälkeläisiin. Philipp Grünigin mukaan Hellegraf periytti useimmiten myös hyvää luonnetta. Anatomisia heikkouksia olivat hieman terävä kuono ja aavistuksen löysä laparakenne. Hellegraf von Thüringenin linjoissa tulivat ensimmäisenä esiin isabellan väriset dobermannit.

Settegastin mukaan Hellegraf von Thüringen ei ollut ainoastaan tärkeän uuden jalostuslinjan perustaja, vaan erittäin vahvana periyttäjänä se toi yhtenäisyyttä ja tyyliä koko rotuun. Tämä johti 1. maailmansotaa edeltävänä aikana rodun nopeasti kasvavaan suosioon. Jalostuksellisesti Hellegrafin tärkeimmät jälkeläiset olivat sen poika Lord von Ried (1907) ja lapsenlapsi Prinz Modern von Ilm-Athen (1909). Lord von Ried omasi isänsä Hellegrafin eleganssin ja myös ajalle ominaisen oikean säkäkorkeuden (62 cm) sekä tummat värimerkit. Sillä oli manchesterverinen äiti. Koska nämä värimerkit olivat tuolloin erittäin haluttuja, astui Lord von Ried varsin mittavan määrän narttuja ja varmisti samalla Hellegraf-linjalle suuren määrän jälkeläisiä. Merkittävin näistä oli pojanpojanpoika Achim von Langerode (1917), joka taas tuotti ruskean Alex von Finohöhen vuonna 1920.

Prinz Modern von Ilm-Athenilla oli koko rotua koskettava vaikutus niin hyvässä kuin valitettavasti negatiivisessakin mielessä. Eräs kieltämättä positiivinen vaikutus Prinz Modernilla oli koko rodun ulkomuodollinen parantaminen. Se periytti voimakkaasti erinomaista rakennettaan jälkeläisiinsä. Se jätti oikeaa kokoa, näyttävää lyhytselkäistä rakennetta, syvää rintaa, tiiviitä tassuja ja voimakasta alaleukaa ja otsapengertä. Valitettavasti se periytti myös huonoa luonnettaan lukuisille jälkeläisilleen. Harry Peekin, von Jägerhof -kennelin omistama Prinz Modern von Ilm-Athen astui erittäin paljon narttuja sekä Saksassa, että muissakin Euroopan maissa. Koska Prinz Modernin sukutaulu ei ole täydellinen, jää tämän koiran alkuperä osittain hämärän peittoon. Mitä todennäköisimmin sillä oli myös äitinsä Lotte von Ilm-Athenin puolella isovanhemmissaan manchesterverisiä koiria.

Samana vuonna kuin Prinz Modern von Ilm-Athen, syntyi myös sininen uros Graf Teja Herzynia. Tejan omistajan rakennusurakoitsija Moritz Kornin (von der Börde) pojan mukaan Teja oli tunnettuna näyttelyvoittajana astunut runsaasti narttuja ja esiintyikin usein jalostuksellisesti arvokkaiden koirien sukutauluissa. Sininen väri oli tuohon aikaan, huolimatta aina mainitusta huonosta karvan laadusta, suhteellisen yleinen ja pidetty. Tejasta polveutuvat mm. Lux von Blankenburg, jonka isä oli Burchel von Simmenau sekä Lotte von Röneckenstein, jonka äiti oli Dora v. Wiesengrund.

Prinz Modernin poika Edelblut von Jägerhof oli kuten mainittu jalostuksellisesti erittäin merkittävä uros. Se oli perinyt isältään sekä erinomaisen rakenteen, että valitettavasti myös huonon luonteen ja periytti näitä ominaisuuksia edelleen jälkeläisiinsä. Grünigin mukaan Edelblut ei kuitenkaan itse ollut luonteeltaan arka. Nykyvaatimusten mukaan ei sen enempää Prinz Modern von Ilm-Athenilla kuin Edelblut von Jägerhofillakaan olisi kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia läpäistä tämän päivän ZTP-testiä.

Joka tapauksessa molempia uroksia käytettiin poikkeuksellisen suuressa määrin jalostukseen, isää ennen ja poikaa jälkeen 1. maailmansodan. Koska Edelblut von Jägerhofin molemmilla vanhemmilla oli Hellegraf von Thüringen sukutaulussaan, voidaan sitä itseään pitää linjasiitoksen tuloksena. Näin ei sen jalostuksellinen merkitys olekaan yllättävää. Koska koiranjalostus oli 1. maailmansodan aikana 1914-1918 väestön aineellisen puutteen vuoksi ymmärrettävästi lamassa, voitiin Edelblut von Jägerhofia käyttää jalostukseen pääasiallisesti vasta vuodesta 1918 alkaen. Sen jälkeen sitä sitten käytettiinkin valtavasti. Ei kuitenkaan 70-80 astutusta vuodessa, kuten jotkut lähteet kertovat. Se astui kuitenkin yli 100 narttua 10-vuotisen uransa aikana. Kahteen sen ruskeaan vuonna 1915 syntyneeseen jälkeläiseen Urian ja Undine von Grammontiin ja varsinkin viimemainitusta polveutuneisiin Ajax ja Angola von Grammontiin perustui Hollannin alkuaikojen dobermannjalostus.

Dobermannien jalostuspopulaatio koki 1. maailmansodan aikana jättiläismäisen suoneniskun. Osa koirista värvättiin armeijaan sotakoiriksi, osa myytiin ulkomaille ja suuri osa yksinkertaisesti nälkiintyi vakavasti tai tapettiin hätätilanteessa. Vain muutamia koiria selvisi hengissä sodan koettelemuksista vuoden 1918 loppuun asti.

Huolimatta sodasta aiheutuvista epäedullisista ulkoisista olosuhteista syntyi 1915 Edelblut von Jägerhofin jalostuksellisesti merkittävin tytär Asta Voss. Se taas tuotti kahden eri isän kanssa myöhemmälle dobermannkehitykselle erittäin arvokkaat siitosurokset Troll von Blankenburgin (1917), jonka isä oli Belling von Berlin ja Lux von Blankenburgin (1918), jonka isä oli Burchel von Simmenau. Nämä urokset antoivat oman leimansa suurimpaan osaan saksalaista jalostuspopulaatiota. Grünigin mukaan molemmat urokset omasivat korkean terävyyden ja hyvän itseluottamuksen. Ne olivat rakenteeltaan myös suhteellisen rotevia. Kun nämä urokset olivat tuottaneet Saksassa suuren joukon jälkeläisiä ne molemmat myytiin varsin aikaisessa vaiheessa USA:n, kohtalo, minkä kokivat melkein kaikki saksalaiset dobermannit, joilla oli menestystä näyttelyissä tai jalostuksessa, aina vuoteen 1939 asti.

Yhdistelmästä Lux von Blankenburg ja Lotte von Röneckenstein syntyi vuonna 1923 yksi kaikkien aikojen menestyksekkäin veljespari Alto ja Ari von Sigalsburg. Äiti Lotte oli isovanhempiensa Leddy ja Troll von Blankenburgin kautta läheistä sukua Lux von Blankenburgille, kuten veljesten sukutaulusta ilmenee. Van Hemmissa tiivistyy Asta Vossin, Burchel von Simmenaun ja Graf Teja Herzynian perintöaines siten, että sukusiitoskerroin F on 9,8 % (sisarpuolilla F on 12,5 %), näin veljesten periyttämiskyky ei olekaan yllättävää. Valitettavasti Ari von Sigalsburg myytiin kovin aikaisin USA:n, missä se pian kuoli. Onneksi se jätti jälkeensä vahvan periyttajän Lux von Saumhofin, joka puolestaan tuotti Alto von Sigalsburgin tyttären, Jessy von Lobensteinin kanssa ruskean Freya von Burgundin.

Alto von Sigalsburg säilyi sensijaan elämänsä loppuun saakka kasvattajansa J. Sigalin hallussa ja jätti jälkeensä anatomisesti erinomaisia jälkeläisiä. Philipp Grünig kuvasi molempia veljeksiä luonteeltaan "hurjapäisiksi" ja hieman liioitellunkin teräviksi. Sitä oliko näiden urosten muuten hyvissä luonteissa joitakin ei toivottuja piirteitä, kuten pelkoon liittyvää yliterävyyttä, ei voida enään kiistatta selvittää, mutta se on mahdollista. Ulkomuodon suhteen Alto ja Ari olivat kutakuinkin saman arvoisia. Grünig piti Aria parempana, mutta Otto Settegast asetti Alton ykkössijalle. Huolimatta joistakin pienemmistä puutteista, vakuuttivat molemmat urokset innostuneet ihailijansa siihen asti ennennäkemättömällä harmonialla ja rakenteen kiinteydellä. Kummallakin uroksella oli suhteellisen suora olkavarsi, jota sekä Grünig, että Settegast yksimielisesti ja enemmän tai vähemmän ankarasti arvostelivat. Alton linja jatkui edelleen sen pojan, Hamlet von Herthaseen, pojanpojan Muck von Brunian ja Horst von Bismarcksäulen kautta. Aiemmin mainittu narttu Freya von Burgrund oli niinikään sekä Arin että Alton lapsenlapsi.

Huolimatta Alto von Sigalsburgin ja sen jälkeläisten kauneuden saavuttamasta jopa ylitsepursuavasta ihailusta, alkoi 1920-luvulla lisääntyä rakenteen keventyminen. Kaulat tulivat pidemmiksi ja ohuemmiksi, päät pidentyivät ja kapenivat, hännän kiinnitys siirtyi ylemmäksi ja luusto keveni. Kaiken kaikkiaan alkuaikojen dobermannin roteva ja hieman karkea rakenne muuttui jalostuksen myötä jossain määrin jopa käyttökoirarodulle epäterveeseen suuntaan jalostuneeksi. Entinen niin kuuluisa dobermannin rotevuus oli osittain kadonnut. Koska suunnitelmallista käyttökoirajalostusta ei tuohon aikaan ollut ja koetoiminta näyttelykoirilla ja jalostuskoirilla katsottiin ei-toivottavaksi ja jopa haitalliseksi, ei ole yllättävää, että myös jalostuskoirien luonnetta pidettiin toisarvoisena tekijänä sen ajan jalostusta suunniteltaessa. Jopa seuraavanlaisia mielipiteitä tuotiin esille: "Koiraurheilu väärentää koiran luonteen ja vaikuttaa siihen negatiivisesti ja poliisikoirakoulutuksella on häiritsevä vaikutus dobermannin luonnollisiin ominaisuuksiin", kirjoitti herra Busack vuonna 1929. Kun hermostuneita ja arkoja koiria ei systemaattisesti suljettu pois jalostuksesta, pääsivät epämieluisat ominaisuudet populaatiossa leviämään hallitsemattomasti. Myöhemmin jalostusta tutkinut Walter Kappe, joka itse oli käyttökoirajalostuksen kannattaja arvioi käyttökoiraksi sopimattomien dobermannien lukumääräksi vuonna 1930 noin puolet koko kannasta. Käyttökoiraksi kelpaamattomien joukkoon hän luki arkojen koirien lisäksi myös koirat, joilta puuttui riittävä terävyys ja taistelutahto. Toisenlaistakin tietoa on kuitenkin saatavilla. Maailman valloittamiseen valmistautuva Saksan armeija kasvatti omassa kennelissään menestyksellisesti palvelukseensa dobermanneja juuri 1930-luvulla. Myös siviilistä hankittiin silloin palvelukseen runsaasti koiria. 16 000:sta testatusta koirasta valittiin palvelukseen 18.8 %. Dobermannien läpäisyprosentti oli yksi suurimmista - 32 %. Samalle tasolle pääsivät myös airedalenterrieri ja bokseri. Saksanpaimenkoirista valittiin vain 22 %. Koirapuolen johtajan tohtori Brücknerin mielestä dobermannit olivat työssään todellisia "suoritustykkejä".

Ari von Sigalsburgin äidin, Lotte von Röneckensteinin täysveli Stolz von Röneckenstein tuotti vuonna 1925 nartun Toska von der Bayernperlen ja 1926 uroksen Helios von Siegestorin. Toska oli kantanarttuna 30- ja 40-luvuilla menestyneessä kennelissä von Bayernstolz ja se suoritti SchH II:n ja rotukirjassa olevien kuvien perusteella sillä oli, toisin kuin useimmilla sen aikaisilla dobermanneilla, runsaasti massaa ja luuston voimakkuutta. Helios von Siegestorilla taas oli syvä ja leveä rintakehä, lyhyt ja tiivis selkä, korkea säkä sekä ihanteellinen laparakenne ja pitkä olkavarsi. Huolimatta valkoisista merkeistä takajalkojen varpaissa se oli käytetty siitosuros, joka palkitsi kasvattajia erinomaisilla jälkeläisillä. Jessy von Lobensteinin ja Freya von Burgundin kautta se jätti jälkensä dobermannkantaan pysyvästi. Helioksen poika Cherloc von Rauhfelsen (1932) oli isoisänä kuuluisille sisaruksille Freya, Frido ja Ferry von Rauhfelsenille. Mutta kaikkein merkittävin jälkeläinen tulevaisuutta ajatellen oli Helios von Siegestoriin linjasiitetty vuonna 1946 syntynyt Alex von Kleinwaldheim. Siinä missä sisaruspari Lotte ja Stolz von Röneckenstein nauttivat jalostuksellisen merkityksensä vuoksi keskeisestä asemasta kantakirjoissa, tulisi myös niiden vanhempien olla hyvin esillä. Sisarusparin emä oli musta narttu Dora von Wiesengrund (1920) eli Troll von Blankenburgin tytär ja äidin puolelta Graf Teja Herzynian lapsenlapsi. Lotte ja Stolz von Röneckensteinin isä, ruskea uros, Alex von Finohöhe (1920) oli Leddy von Blankenburgin (Lux von Blankenburgin sisar) ja Achim von Langeroden (Lord von Riedin lapsenlapsi) poika. Sisarusten sukutaulusta ilmenee, että ne oli linjasiitetty voimakkaasti sekä Asta Vossin että Lord von Riedin suhteen.

Vuoden 1935 Maailmanvoittaja Troll von der Engelsburg oli syntynyt vuonna 1933 yhdistelmästä Lux von Blankenburgin pojantytär Adda von Heek ja Muck von Brunia, joka taas oli Alto von Sigalsburgin lapsenlapsi. Koska Alto oli myös Lux von Blankenburgin poika oli yhdistelmä vahvasti linjasiitetty Lux von Blankenburgin suhteen. Troll von der Engelsburgia käytettiin valtavasti siitokseen Saksassa aina vuoteen 1938 saakka, jolloin se normaalikäytännön mukaan myytiin USA:n.

Vuosien 1935-1945 kantakirjoista näkyy selvästi kuinka paljon tavanomaista enemmän käytettiin voimakkaita sisäsiitosparituksia, jotta Troll von Engelsburgin perintöainesta saataisiin vahvistettua. Erityisesti sisarpuoliparitukset olivat suosiossa. Troll von der Engelsburgin luonteen ominaisuuksista ei kirjallisuudessa ole mitään vihjeitä, mutta sen tiedetään kuitenkin suorittaneen SchH I:n.

Kaikki valokuvat Troll von der Engelsburgista osoittavat, että sillä oli epätavallisen pitkä pää ja erittäin pitkä ja voimakas kuono-osa oli hyvässä suhteessa kallo-osaan. Koska Trollin perintöainesta käytettiin USA:ssa jalostuksessa vieläkin suuremmalla intensiteetillä kuin Saksassa ja sisäsiitosparituksia käyttämällä, on luonnollista, että amerikkalaisille dobermanneille ominainen pään tyyppi on Trollin tyypin kanssa niin saman kaltainen. Saksalaiselle ja miksei kokoa maailmankin dobermannjalostukselle merkittävimmät Trollin jälkeläiset olivat jo edellämainitut sisarukset Freya ja Frido von Rauhfelsen, jotka molemmat edustivat täysin isänsä tyyppiä. Niiden emä oli Helios von Siegestorin lapsenlapsi Jessy von Sonnenhöhe. Yhdistelmästä Freya von Rauhfelsen ja Horst von der Bismarcksäule syntyi entisen DDR:n nykyisen itäisen Saksan jalostukselle erittäin merkittävä uros Hasso von Neckarstrasse.

Frido von Rauhfelsenistä taas alkavat kaksi nykypäivän dobermannjalostuksen kannalta tärkeintä linjaa - Alex von Kleinwaldheimin -linja ja Anka ja Boris von Rehwalden -linja. Anka ja Boris von Rehwaldessa vakiintui linjasiitoksen kautta Troll von der Engelsburgin perintöaines. Boris kykeni hyvien käyttöominaisuuksiensa ansiosta saavuttamaan vuonna 1952 DV-Leistungssiegerin tittelin ja siitä tuli myöhemmin isoisä von Fürstenfeld -kennelin loisteliaalle kantanartulle Carmen von Felsingpassille.

Arkojen ja ns. pelkopurijoiden määrä dobermannkannassa oli lisääntynyt huomattavasti saksalaisessa dobermannjalostuksessa 1920-luvulta 1940-luvulle tultaessa ja lisäksi 2. maailmansota oli verottanut koirakannan eliittiä vähintään yhtä pahasti kuin ensimmäinen sota 30 vuotta aiemmin. Näistä epäsuotuisista lähtökohdista huolimatta, innostuneet ja asiansa osaavat kasvattajat ja käyttökoiraihmiset, joilla oli käytössään tasapainoisia, teräviä ja taistelutahtoisia dobermanneja kykenivät luomaan koirillaan "uuden dobermannin" perustan. Ja jalostus pääsi jälleen käyntiin 1940- ja 1950-lukujen taitteessa.

Keskeinen tekijä jalostuksen onnistumiselle Saksassa oli jo aiemmin mainittu Alex von Kleinwaldheim (1946). Alex oli linjasiitetty hyvin lievästi Troll von der Engelsburgin ja Cherloc von Rauhfelsenin suhteen. Isoisän isänä emän puolella oli Frido von Rauhfelsen. Alex von Kleinwaldheimin loistava perintöaines saatiin erinomaisen hyvien sisäsiitosparituksien kautta keskitettyä useisiin legendaarisiin uroksiin, kuten Lump von Hagenstolziin (1954) sekä neljään von Forell-kennelin huippu-urokseen - Odin, Bryan, Bonni ja Chico von Forelliin. Kun Lump von Hagenstolz on täyssisarusparituksen, siis erittäin kapeapohjaisen sisäsiitoksen (F on 18,8 %) tuote, ovat von Forell-kennelin kasvatit selkeän linjasiitoksen tuloksia. Alex von Kleinwaldheim tulee esiin von Forell-kasvattien molempien vanhempien puolelta ensimmäisten viiden sukupolven aikana useita kertoja. Sukusiitoskertoimet jäävät kuitenkin paljon pienemmiksi, esim. Chico von Forellilla se on 4,8 %.

Erinomaisen periyttämiskyvyn omannut, voimakkaasti sisäsiitetty Lump von Hagenstolz vaikutti ratkaisevasti eurooppalaiseen dobermannjalostukseen 1950-luvun lopulla. Se periytti erinomaiset ulkomuodolliset (Maailmanvoittaja 1956 ja 1957) ominaisuutensa voimakkaasti lukuisiin jälkeläisiinsä. Sen jälkeläisistä, jotka 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa hallitsivat näyttelyitä, erot tuivat erikoisesti kolme von Fürstenfeld-kennelin kasvattia - Bordo, Citta ja Citto von Fürstenfeld. Kaikki kolme Lump von Hagenstolzin jälkeläistä olivat kuin sattuman kautta jääneet kasvattajansa Herman Palmerin haltuun. Herman Palmer omasi koirasilmän, jota voisi hyvinkin verrata rodun luojaan Louis Dobermanniin. Hänen nerokas jalostuksellinen panoksensa nosti Fürstenfeld-kasvatuksen arvostuksen sekä kansallisesti että kansainvälisesti erittäin korkealle. Kun Bordolla oli äitinä Inka von der Nordburg (Nord Germania - Edda von der Nordburg), olivat Citta ja Citto taas kennelin kantanartun Carmen von Felsingpassin jälkeläisiä. Näiden kolmen Lump von Hagenstolzin jälkeläisen varaan rakensi Palmer kaiken myöhemmän jalostustoimintansa. Jalostusmenetelmänä Palmer käytti lähes yksinomaan sisäsiitosyhdistelmiä, käytännössä se tarkoitti sisarpuoliparituksia ja isä-tytär-parituksia. Fürstenfeld-kasvatuksen tulokset näinollen vakiinnuttivat Lump von Hagenstolzin ja sen pojan Citto von Fürstenfeldin perintöaineksen. Koska Palmer myi pentunsa usein vasta hampaiden vaihtumisen jälkeen kykeni hän myös poistamaan jalostuksesta vialliset eläimet jo nuorena.

Voimakkaan sisäsiitoksen kautta tulivat jotkut perinnölliset ominaisuudet homotsygoottisiksi. Valitettavasti hyvien ominaisuuksien lisäksi myös huonot, kuten aina käy. Täysin perinnöllisistä vioista vapaata dobermannia ei ole vielä tähän päivään mennessä syntynyt, vaikka sisäsiitokseen käytetyt siitoseläimet ja niiden esivanhemmat, joiden perinnöllisiä ominaisuuksia halutaan vahvistaa, täyttäisivät kuinka korkeat perinnöllisen aineksen virheettömyysvaatimukset tahansa. Kasvattaja, joka ei tätä sisäsiitoksen pääperiaatetta riittävästi tunne saa varautua mittavaan määrään perinnöllisiä vikoja omaavia kasvatteja.

Fürstenfeld-kennelin johdonmukainen sisäsiitoksen käyttö tuotti joukon menestyksellisiä näyttelykoiria kuten Kandy (1962), Mecki, Miko, Mascha (1963) ja Vilja (1966) von Fürstenfeldin, (kaikilla isänä Bordo von Fürstenfeld ja emänä Citta von Fürstenfeld), Ina von Fürstenfeldin (1961) (Citto von Fürstenfeld - Tonka Germania) ja Jago von Fürstenfeldin (1961) (Bordo von Fürstenfeld - Carmen von Felsingpass). Nämä huippukoirat, niiden korkean sukusiitoskertoimensa ansiosta, olivat useimmiten myös keskimääräistä voimakkaampia periyttäjiä.

Useat kasvattajat, lisääntyvässä määrin myös Saksan ulkopuolella, käyttivät Fürstenfeld-koiria kasvatustyönsä perustana, ja samalla kohottivat rodun tasoa kotimaissaan. Herman Palmerin 1960-luvulla lisääntyneen ja myöhemmin kokonaan vientiin suuntautuneen kasvatuksen seurauksena vaikutti hän dobermannjalostuksen tasoon useissa maailman maissa. Voimakkaaseen sisäsiitokseen perustunut jalostus tuli kuitenkin tiensä päähän 1970-luvun alussa, eikä kehitystä enää tapahtunut. Tämä ei kuitenkaan mitenkään vähennä tämän loistavan kasvattajan merkitystä rodun laadun parantamisessa niin Saksassa kuin kaikkialla muuallakin Euroopassa.

Voimakkaat käyttöominaisuudet omaavalla Vello von Fürstenfeldillä oli erittäin tärkeä rooli rodun edelleen kehittämisessä sekä ulkomuodon, että luonteen suhteen. Kiistatta Vellon jalostukselle merkittävistä pojista tärkeimmät olivat Bryan ja Bonni von Forell, joiden emä oli Kira von Romberg (Bingo von Dornberg - Ilka von Rom berg). Myös Jago von Beelenin äiti, Dascha von Forell (1969), oli Vellon tytär. Vellon tyttäret Gisella ja Gogo von der Veste Otzberg olivat voimakkaasti periyttäviä jalostusnarttuja norjalaisessa Doberhill-kennelissä. Niillä oli tärkeä laatua parantava vaikutus pohjois-eurooppalaisessa ja osittain myös itä-eurooppalaisessa jalostuksessa, erityisesti Unkarissa, Puolassa ja Tsekkoslovakiassa. Myös Bronco von Zennin äiti, Elke von Pfälzer Waldheim, oli Vellon tytär.

Toisin kuin Fürstenfeld-koirat, eivät Ernst Wilkingin ja kennel von Forellin kasvatit olleet sisäsiitettyjä Lump von Hagenstolzin suhteen, vaan linjasiitetty Lumpin isoisän Alex von Kleinwaldheimin kautta. Millään Forell-kennelin huippu-uroksista ei Lump von Hagenstolz esiinty nyt emälinjoissa ja vain Odin von Forellilla se oli isoisänä, muilla se esiintyy sukutaulussa vieläkin kauempana. Ernst Wilking käytti johdonmukaisesti lähes kaikissa yhdistelmissään jalostusmenetelmänä Alex von Kleinwaldheimin perintöaineksen keskittämistä puhtaan linjasiitoksen avulla, huolimatta siitä, että hän käytti hyvinkin erilaisia uroksia ja narttuja. Näin hän sai aikaan ilman ahtaita sukusiitossuhteita anatomisesti korkeatasoisia dobermanneja, jotka olivat lisäksi voimakkaita periyttäjiä. Näin Wilking saavutti saman tuloksen kuin Palmerkin huomattavasti pienemmällä riskillä saada kantaansa perinnöllisiä sairauksia ja rakenteellisia vikoja.

Voimakkaana persoonana ja Saksan Dobermannyhdistyksen puheenjohtajana Wilking ohjasi jalostusta 1960-luvun puolivälistä aina ennenaikaiseen kuolemaansa saakka 1975, pyrkimyksenä selvästi voimakkaampi dobermann kuin mitä olivat Palmerin Fürstenfeld-kasvatit. Forellin koirat olivat vahvaluustoisia ja massavia sekä samalla myös luonteiltaan ystävällisiä ja vapaita. (Wilkingin motto: "Leistung und Schönheit"/"Käyttöominaisuudet ja ulkomuoto"). Hänellä oli erittäin suuri osuus dobermannkannan laadun parantamisessa Saksassa ja koko Euroopassa. Useat kasvattajat Euroopan eri maissa kuin myös muissa maanosissa hankkivat Forell-koiria kasvatuksensa perustaksi ja parantamiseksi. Syntyi uusi Forell-tyyppinen dobermann, jota leimasi sopivassa suhteessa oleva voimakas luusto ja olemuksen tasapainoinen eleganssi. Tyypillistä oli myös hännän päästä säkään tasaisen selvästi nouseva selkälinja. Tämä tyyppi löi itsensä nopeasti läpi Euroopan eri puolilla. Forell-kasvattien ylivoimaisen hyvä perinnöllinen voima on edelleen saatavissa esille hyvin valituilla linjasiitosyhdistelmillä. Parhaimpana esimerkkinä tämän päivän Euroopassa ehkä von Franckenhorst-kennel Hollannissa.

Erinomaisiin tuloksiin jalostuksessa päästiin myös toistuvilla Forell-koirien ja Fürstenfeld-linjaisten koirien risteytyksillä. Tätä huomattavan voimakasta Forell- ja Fürstenfeld-linjaisten koirien yhdistämistä Ernst Wilking käytti itse hyväkseen yhdistelmässä Vello von Fürstenfeld ja Kira von Romberg vuonna 1968, mistä yhdistelmästä syntyivät kuuluisat veljekset, musta Bryan ja ruskea Bonni von Forell. Näitä koiria hyödynnettiin jalostuksessa merkittävästi myös ulkomailla, varsinkin Hollannissa, Ruotsissa ja Norjassa.

Vuonna 1964 syntynyt Odin von Forell (1964) oli vahvaluustoinen erittäin lyhytrunkoinen uros, jota omistajansa Ernst Wilking käytti näyttelyissä aina USA:aa myöten ja myi sen myohemmin Japaniin. Sen vuonna 1968 heinäkuussa syntynyt poika Chico von Forell on jalostusmenetelmänsä suhteen isänsä kaltainen. Sen emä Cita Germania on neljässä ensimmäisessa sukupolvessa Alex von Kleinwaldheimin suhteen kolmasti kerrattu. Chicoa on pidettävä, kuten sen isääkin, äärimmäisen suunnitelmallisen linjasiitoksen tuloksena, joten sen mahtava perinnöllinen voima ei ollut lainkaan yllättävää, kuten myöhemmin ei sen poikienkaan. Ottmar Vogelin mukaan Chicolla oli voimakas, vahvaluustoinen rakenne, sekä hyvä hermorakenne ja normaali dobermannille sopiva taistelutahto. Chicolla oli erittäin merkittävä osuus näiden ominaisuuksien vakiinnuttamisessa nykyiseen dobermannkantaan.

Chico von Forellin tärkeimmät jälkeläiset olivat Flint von Forell (1970), jonka emä oli Kira von Romberg eli sama kuin Bryan ja Bonni von Forellilla sekä vuonna 1971 syntynyt ruskea uros Jago von Beelen, jonka emä oli Dascha von Forell, joka oli taas samaa yhdistelmää kuin Bryan ja Bonni. Mukaan on vielä laskettava von Nymphenburg-kennelin huipulle nostanut Eick von Eschenhof (1973), joka oli voimakkaasti sisäsiitetty Chicon suhteen. Jago von Beelenistä tuli 1975 isä voimakkaista käyttöominaisuuksistaan tunnetulle Bingo von Ellendonkille, joka puolestaan oli isänä erinomaiselle käyttökoira Nicolai von Kloster Kampille. Edelleen on Jago isänä Maailmanvoittaja Bronco von Zennille. Se taas on isoisänä erityisen menestyksekkäälle Flandrischen Löwenin A-pentueelle (Alida, Anka, Amida, Armin, Atlas jne.).

Sisarpuoliparituksesta peräisin oleva Flint von Forellin poika Eick von Eschenhof oli isänä Maailmanvoittaja Berenike von Nymphenburgille. Chicon tyttärestä Amanda von Stifthubista (1971) tuli kantanarttu menestyksekkäälle Hollantilaiselle von Ferrolheim -kennelille. Chicon poikia olivat myös kaksi loisteliasta Hollantilaista urosta, Maailmanvoittaja Alva von Franckenhorst (1971) ja IDC-voittaja Ero von Franckenhorst (1973). Alva von Franckenhorst oli isoisänä erittäin hyvälle periyttäjälle Ebo von der Groote Maatille (1982), joka oli sukusiitoskertoimella 13,7 % Alvan ja Chicon suhteen sisäsiitetty. Ebo von der Groote Maat tuotti suhteellisen pienestä jalostuspanoksestaan huolimatta muutamia dobermannjalostuksen ehdottomia huippuja kuten Kalina von Norden Stamm (1985), Falko de los Valientes (1986) ja Tor Bay de Amiluc (1987). Valitettavasti se kuoli yllättäen jo viiden vuoden iässä ja menestyksekäs siitosura jäi kesken.

Samana vuonna kuin Chico syntyi myös jo edellä mainittu Wilkingin B-pentue, vanhempina Vello von Fürstenfeld ja Kira von Romberg. Tästä pentueesta ovat siis legendaariset pentueveljet Bryan ja Bonni von Forell. Bryanista syntyi vuonna 1972, silloin vielä norjalaisen Norden Stamm -kennelin H-pentue, jossa olivat Heidi ja Hilo von Norden Stamm. Näiden sisarusten parituksesta syntyi von Allgäu -kennelin kantanarttu Zarina von Norden Stamm (1976), joka osoitti erinomaisen jalostusarvonsa tuottamalla uroksen Cash von Allgäu (1981). Lukuisissa kokeissa hyvät käyttöominaisuutensa osoittanut Hilo von Norden Stamm oli kaukaisen linjasiitoksen tuote Bordo von Fürstenfeldin suhteen ja se tuotti 1970-luvulla suuren määrän jälkeläisiä, jotka menestyivät sekä näyttelyissä, kokeissa että jalostuskäytössä, mm. Nimrod Hilo von Franckenhorst (1976), Caecilius Cassander von Diaspora (1977), Orpheus von Eschenhof (1978) ja Danica Stamms Juon (1978). Hilon poika oli myös mahtavan panostuksen Saksalaiselle dobermannjalostukselle antanut Ali von Langenhorst (1977). Merkittävimmät Ali von Langenhorstin jälkeläiset ovat edellämainittu Flandrischen Löwenin A-pentue, missä emänä oli Alexa von Heiderhof (Bronco von Zenn - Eicke von Stadtwald). Varsinkin pentueen nartuilla Alidalla, Ankalla ja Amidalla on viime vuosina ollut tärkeä panos dobermannjalostuksessa. Niiden jälkeläisiä ovat mm. Kalina ja Kastra von Norden Stamm (1985), Mia von Norden Stamm (1987), Rottcäppchen Cara (USA 1987) ja Danzig von Adlercrest (USA 1987).

Bryan von Forellin jalostuksellinen arvo tuli voimakkaasti hyödynnetyksi myös Skandinavian maista Ruotsissa ja Norjassa, asuihan se itse Ruotsissa. Merkittävien poikiensa Hilo von Norden Stammin ja Don Dayan von Franckenhorstin kautta Bryanin arvokas perintöaines saatiin levitettyä myös keski-eurooppalaiseen dobermannjalostukseen. Suunnitelmallisten sisä- ja linjasiitosparitusten ansiosta sen vaikutus nykyiseen eurooppalaiseen dobermanniin on vähintäänkin yhtä merkittävä kuin Chico von Forellin.

Bryanin ruskea pentueveli Bonni von Forell sen sijaan jäi Saksaan ja sitä käytettiin myös runsaasti jalostukseen. Varsinkin von Hagenstern -kennelin omistaja R. Kröner sai Bonnin avulla useita suuria menestyksiä, kuten Ero, Gido, Greif, Jago ja Jürgen von Hagensternin, kaikilla emänä oli toinen kennelin kantanartuista, Dona von Eichenhain (Rondo von Forell - Hella von Forell). Ero myytiin Ranskaan, missä se vaikutti vahvasti paikalliseen jalostukseen 1970-luvun puolivälissä ja Jürgen myytiin Hollantiin, missä kennelit von Ferrolheim ja von Neerlands Stam hyödynsivät tehokkaasti sen perintöainesta. Ferrolheimin A- (Aldo, Armin, Abbas, Astrid-Amanda) ja G- (Glenn, Gwendolyn) pentuiden kautta Jürgen vaikutti positiivisesti dobermannjalostukseen useissa muissakin Euroopan maissa, eniten ehkä Italiassa. Muista Hagenstern-kennelin kasvateista kannattaa mainita paljon siitokseen käytetty 1972 syntynyt Nero von Hagenstern (Flint von Forell - Gräfin von Hagenstern) ja Maailmanvoittaja, 1973 syntynyt Omar von Hagenstern (Armin Meckie von Roten Feld - Dona von Eichenhain).

Bonni von Forellin vaikutus nykyiseen eurooppalaiseen dobermann-kantaan on kuitenkin huomattavasti vaatimattomampi kuin Bryan tai Chico von Forellin. Käytännössä Bonni-linja on lähes kadonnut 1990-luvun alussa vallalla olevista linjoista. Johtavia linjoja tämän päivän eurooppalaisessa dobermannjalostuksessa ovat Alpha von le Dobryyn (1979) (Don Dayan von Franckenhorst - Tanja von der Kunnemaborgh) perustuva linja, jota parhaimmillaan edustavat seuraavat huippu-urokset. Graf Guido von Franckenhorst (1985) (Alpha von le Dobry - Vivre Vivien von Franckenhorst), Arthos von Deister (1985) (Alpha von le Dobry - Chiela von Odenwald), Hargos van het Wantij (1986) (Alpha von le Dobry - Esmir von Hermansjomaik), Semper Sciff von Stevinhage (1986) (Alpha von le Dobry - Karlene von Stevinhage), Graaf Quirinus von Neerlands Stam (1987) (Alpha von le Dobry - Dea Dolores von Franck enhorst), Eick von Rappenau (1987) (Alpha von le Dobry - Anuschka von Haberhof), Hillo Royal Bell (1989) (Hargos van het Wantij - Karmel Kesia von Diaspora) ja Gamon di Campovalano (1990) (Graaf Quirinus von Neerlands Stam - Mali di Campovalano). Toinen vallalla oleva linja perustuu Baron Bryan von Harro's Bergiin (1985) (Baron Cecar von Rensloo - Vitesse von Franckenhorst). Tätä linjaa edustavat lähinnä Lucifer von Roveline (1987) (Baron Bryan von Harro's Berg - Jenna von Roveline), Ninjo von Norden Stamm (1987) (Baron Bryan von Harro's Berg - Kalina von Norden Stamm), Elvis von Lerchenfeld (1988) (Baron Bryan von Harro's Berg - Bonnie von Estetal) ja Antheus d'Araceli (1990) (Ninjo von Norden Stamm - Jura van het Wantij).

ZTP-testin käyttöönotto Saksassa 1957 merkitsi ratkaisevaa parannusta dobermannin luonteessa. Kaikkien jalostukseen käytettävien koirien tarkastaminen poisti jalostuksesta arat, hermostuneet ja liian aggressiiviset koirat. Nykyisessä muodossaan ZTP-testi on Saksassa ollut vuodesta 1976. Myös "Körungilla", joka on ZTP-testiä monipuolisempi ja vaativampi tarkastus, on vielä ollut oma merkityksensä saksalaisen dobermannin luonteen kehittymisessä. ZTP-testin läpäisemisen edellytyksenä oleva vaatimus, että koira ei sairasta lonkkaniveldysplasiaa (HD) on myös oleellisesti parantanut koirien terveyttä tältä osin. Tulevaisuudessa ZTP:tä tulisi kehittää siten, että myös muista dobermannille ominaisista perinnöllisistä sairauksista tulisi tarkastuksen yhteydessä esittää omat lääkärintarkastuslausunnot. Tällaisia selvästi dobermannille ominaisia sairauksia ovat mm: kardiomyopatia (sydänvika), von Willebrandtin tauti (verenvuototauti), Wobbler-syndrooma (liikunnan häiriintyminen, joka johtuu selkäytimen painerasituksesta kaularangan degeneraatiomuutosten seurauksena), hypotyreoosi (kilpirauhasen vajaatoiminta), PHTVL/PHPV (silmäsairaus) sekä CAH (maksasairaus). Kaikkien siitokseen käytettävien koirien tarkastaminen perinnöllisten sairauksien varalta edesauttaisi varmasti dobermannin jalostusta yhä terveemmäksi ja paremmaksi palveluskoiraksi, "Koirien Kuninkaaksi".

• Der Dobermann, Gerhard Schüler

• Der Dobermann, Ernst Wilking

• Dobermann-Plezier in Nederland, J. M. v.d. Zwan

• History of the Doebermann, Simon Rietveld

• Hund und Umwelt, Friedrich Karl Dorn

• In the Beginning..., J. M. v.d. Zwan

• The Book of Doberman Pinscher, Joan McDonald Brearley

• The New Doberman Pinscher, Joanna Walker

• Zucht und Sport mit Dem Dobermann, Ottmar Vogel

Ensimmäiset dobermannit toi Suomeen ratsumestari Henrik Calonius. Hän tuotti vuosisadan alussa kaksi dobermannpinsheriä Helsingin poliisilaitoksen käyttöön. Saksasta tuotetut koirat olivat kotimaassaan koulutettuja poliisikoiria. Tuotetut dobermannpinsherit olivat ruskea uros Benno von Volmethal ja narttu Zilly v Thüringen, joka oli tullessaan tiineenä. Ratsumestari Calonius tajusi rodunjalostuksen tärkeyden ja jätti syntyneistä pennuista itselleen nartun nimeltä Vanda av Sörnäs. Av Sörnäs oli Helsingin poliisilaitoksen kennelnimi, sijaintipaikkansa mukaan. Benno von Volmethal oli hammasvikainen uros, mutta siitä huolimatta sitä käytettiin siitokseen Suomessa ja muissa Pohjoismaissa.

Muita tunnettuja rodun harrastajia olivat tohtori Gylling, joka omisti kohtuullisesti siitokseen käytetyn uroksen Benno von Forsbyn sekä viipurilainen tehtailija Matti Penttinen, joka omisti runsaasti käytetyn siitosuroksen Harras von Forsbyn.

Kuuluisin dobermannharrastaja oli kuitenkin arkkitehti Kaarlo Niverä. Hän oli syntynyt jo keisarivallanaikana Hangon kaupungissa 07.12.1882. Hänen ensimmäinen dobermanninsa oli vuonna 1915 syntynyt Bobby von der Vilppula, jonka emä oli johtaja Gösta Serlachiuksen omistama narttu Maija av Sörnäs. Arkkitehti Niverän kennelnimi oli von Unser-Heim. Hänen toinen dobermanninsa oli vuonna 1926 syntynyt ruskea uros Lord de Boreali. Niverä tuotti oman verilinjansa perustaksi kaksi dobermannia Saksasta. Ne olivat Graf Götz von der Schanzenhöhen ja Niddi von der Schwarzwaldperle.

Unser-Heim-verilinjaa jatkoi Toivo Turtiainen Helsingin Tapanilasta oman Turtin-kennelinsä puitteissa. Sotien jälkeenkin dobermannjalostus oli varsin hajanaista aina 40- ja 50-luvun taitteeseen asti, jolloin Suomen Dobermannyhdistys perustettiin.

Ensimmäisen puheenjohtajan, Lauri Lahtisen johdolla dobermannjalostus varsinaisesti Suomessa vasta alkoi. Lahtinen tuotti Norjasta vuonna 1948 uroksen Rex-Boy. Innokkaana palveluskoiramiehenä Lahtinen saavutti koirallaan peräti 21 voittajaluokan ykköstulosta ja kaksi SM-mitalia. Rex-Boyn lisäksi Lahtinen toi Norjasta vuonna 1949 nartun Luxy ja seuraavana vuonna uroksen Lux. Nämä hän luovutti ystävilleen Tauno Kyyrölle ja Sture Carlsonille. Myöhemmin Lauri Lahtinen toi vielä Saksasta urokset Blitz von Ostertor ja Nord Germania. Varsinkin viimeineksimainittu edusti rotunsa ehdotonta eliittiä myös kotimaassaan ja nosti rotumme tasoa lähemmäs rodun kotimaan tasoa. Lauri Lahtisen kennelnimi oli Pellavakasken.

Lahtisen hiljalleen lopettaessa harrastustaan otti hänen paikkansa johtavana dobermannkasvattajana Günther Groth. Groth oli tullut Suomeen Saksasta 50-luvun alussa lähinnä kouluttamaan saksanpaimenkoiria, mutta tutustuminen Lauri Lahtiseen johti rodun vaihtoon ja dobermannharrastuksen alkuun. Groth kasvatti kennelnimellä Günthersforst ja jatkoi Lahtisen tavoin dobermannien tuontia rodun kotimaasta ja lähensi näin omaa kantaamme rodun kotimaan kantaan.