Dobermannin historian voidaan katsoa alkaneen 2.tammikuuta 1834, kun Karl Friedrich Louis Dobermann syntyi. Valitettavasti hänestä ei juurikaan ole jäänyt jäljelle elämänkerrallista tietoa. Tiedämme kuitenkin hänen elelleen Apoldan kaupungissa Thüringenissä itäisessä Saksassa. Louis Dobermannista on kirjoitettu paljon, mutta vain hyvin vähän tosiasioihin perustuvaa, ja liiankin kanssa ristiriitaista ja väärääkin tietoa. Apoldan kirkonkirjatkaan eivät tarjoa mitään alkuperäistä ja autenttista tietoa hänestä. Hänen elämänkertansa tutkijoiden on ollut lähinnä tyytyminen siihen informaatioon, mikä on saatu hänet henkilökohtaisesti tunteneilta ihmisiltä, pääosin hänen pojaltaan tai muutamilta rodun ensimmäisiltä kasvattajilta.

Eräs lähde kertoo, että Louis Dobermann oli ammatiltaan koirarankkuri. Keräämällä isännättömiä yksinään harhailevia koiria hän sai runsaasti materiaalia kasvatusohjelmalleen. Hänen poikansa mukaan (Unser Dobermann 1924) isä työskenteli Apoldassa "Chamber Of Accountants" -vero-osaston virkailijana, tehtävänään kerätä maksamattomia veroja. Kuten eivät nykyajan ulosottomiehet, eivät sen ajan velkojen kerääjätkään olleet kansan erityisessä suosiossa. Rahoja kuljettaessaan Dobermann käytti itsensä suojelemiseksi mukanaan koiria. Kolmas versio kertoo hänen olleen töissä kaupungin teurastamossa. Tätä väitettä tukee myös osoitekirja vuodelta 1882, missä Dobermannin ammattina on ajuri ja osoitteena Faulbornstrasse. On mahdollista, että myös tämä virka antoi hänelle mahdollisuuden irrallaan harhailevien koirien kiinniottoon, kuten Max Künstler väittää (Unser Dobermann 1925). On myös väitetty Dobermannin olleen yövartijan, missä virassa hän tarvitsi turvaa itselleen. Luonnollisesti jokainen yllä olevista ammattikuvauksista voi pitää paikkansa, eihän ne toisensa poissulkevia ole.

Olipa hän ammatiltaan mikä tahansa, oli hän ennen kaikkea omistautunut koiraharrastukselle ja omasi ainutlaatuisen koirasilmän. Hän myös tiesi mitä halusi, vartio- ja suojelukoiran, jolla olisi vahvat leuat, hyvä hajuaisti, rohkeutta, kovuutta ja voimakkaasti kehittynyt suojeluvaisto. Anatomian sijasta Louis Dobermannin ensisijainen tavoite oli koiran luonteen kehittäminen juuri tähän suuntaan. Hänen onnistuikin jalostaa vahva suojeluvietti koiriinsa, mistä tulikin myöhemmin rodun menestyksen perusta. Hänen koiransa olivat erittäin kuuluisia vankasta luonteen lujuudestaan ja taidostaan käyttää hampaitaan.

Dobermann ei pitänyt kirjaa risteytyksistä, joita teki.
Se on tietysti ymmärrettävää, koska silloin ei Saksassa kuten ei muuallakaan Euroopassa - poikkeuksena Englanti - ollut paljoakaan puhdasrotuisia koiria. Koirat, joita jalostukseen käytettiin olivat yleisesti risteytyksiä, joten mitä tahansa koiraa, jolla oli haluttuja ominaisuuksia saattoi käyttää jalostuksessa. Voidaan siis todeta, että Dobermann käytti risteytyksiä ja sekarotuisia koiria saavuttaakseen päämääränsä, käyttäen hyväkseen erinomaisen kehittynyttä koirasilmäänsä. Kiitos hänen moninaisille ammateilleen hänellä oli mahdollisuus valita koiransa suuresta koirapopulaatiosta ja käyttää jalostukseen niitä yksilöitä, jotka häntä erityisesti miellyttivät.

Vuodesta 1863 lähtien Apoldassa järjestetyt jokavuotiset koiramarkkinat, vielä suuresti paransivat hänen mahdollisuuksiaan suorittaa jalostusvalintaa. Kun hän sitten muutti Faulbornstrassen vuokra-asunnosta omaan taloonsa ja sai käyttöönsä enemmän tilaa mahdollistui myös suuremman koiralauman pito. Tiedämme, että hän omisti monenlaisia koiria, mm. teurastajankoiria, paimenkoiria, taistelukoiria ja erilaisia risteytyksiä.

Hänen poikansa mukaan Dobermann omisti 1870-luvulla Schnupp nimisen mustan uroksen, jolla oli punaiset värimerkit ja harmaa paksu pohjavilla. Se oli älykäs, peloton ja taitava puremaan. Sitä hän ei kuitenkaan käyttänyt jalostukseen. Myöhemmin Dobermann hankki itselleen Bissart nimisen nartun, joka oli väritykseltään samanlainen, mutta pohjavillaa oli vähemmän. Se oli myös luonteeltaan terävä ja temperamenttinen, juuri sellainen koira, joita Dobermann ihaili. Tämän nartun jälkeläisissä oli muutamia mustia pentuja punaisin ja valkoisin värimerkein. Yhdellä Bissartin pennulla oli myös töpöhäntä. Tämän Pinko nimisen nartun Dobermann astutti töpöhäntäisellä uroksella toivoen saavansa töpöhäntäisiä pentuja typistämisen välttämiseksi. Yritykset töpöhännän jalostuksessa kuitenkin epäonnistuivat. Saksan Dobermannyhdistyksen perustaja ja von Thüringen-kennelin omistaja Otto Göller väittää, että hänellä syntyi usein töpöhäntäisiä koiria, mutta rodun asiantuntija Philipp Grünig, joka tunsi hyvin Göllerin tuotannon kiistää tämän väitteen. Pinko oli kuitenkin ensimmäinen narttu, jolla oli sinisiä jälkeläisiä. Göller kertoi Dobermannin käyttäneen silloin jalostukseensa myös harmaata Schnuppe nimistä narttua. Kiitos Göllerin, tiedämme edes jotakin niistä ensimmäisistä risteytyksistä, joilla rodun jalostus aloitettiin. Yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole hänen omia havaintojaan vaan ovat kulkeutuneet kuulopuheina sen ajan koiraharrastajilta toisille. Otto Göller on vakuuttunut, että saksalainen paimenkoira (ei siis varsinainen schäfer), lyhytkarvainen taistelukoira, tanskandoggi ja saksanpinseri näyttelivät tärkeintä roolia dobermannin alkuaikojen kehityksessä. Toiset asiantuntijat, kuten Philipp Grünig ja Karl Dorn epäilevät Göllerin näkemystä, koska hän ei kykene esittämään väitteensä tueksi juuri lainkaan todisteita. Teurastajankoiraa on myös esitetty dobermannin varsinaiseksi esiisäksi.

Teurastajankoiran rooli dobermannin kehityksessä onkin hyvin kiinnostava. Saksalaisessa koiralehdessä oli artikkeli joulukuussa 1898, missä todettiin seuraavaa. "1860-luvun lopulla eräs Dietsch niminen sorakuopan omistaja Apoldasta omisti siniharmaan pinserityyppisen nartun, jonka hän paritti mustalla teurastajankoiralla. Uroksella oli jo dobermannille ominaiset värimerkit ja se oli risteytys paimenkoirasta ja teurastajankoirasta. Louis Dobermann risteytti näiden kahden koiran jälkeläisen saksanpinserillä. Tämä lienee tämän päivän dobermannin alkuperä".

Edellämainittu tarkoittaisi sitä, että pääesi-isät dobermannille olisivat jonkinlainen harmaa pinseri, nykyisen dobermannin värinen teurastajankoira ja paikallinen paimenkoira. Pinserin lisäksi teurastajankoira oli ainoa, jolla oli lyhyt karva ja nykyisen dobermannin kaltaiset värimerkit. Myös rottweilerasiantuntijat ovat sitä mieltä, että teurastajankoira oli hyvin todennäköinen esi-isä monille muillekin roduille, kuin vain rottweilerille. Kasvattaja Albert Ammon, joka otti ensimmäisen dobermannnarttunsa Otto Gölleriltä vuonna 1899, huomioi sen silmiinpistävän yhdennäköisyyden esi-isiinsä teurastajankoiriin, joita hänen isällään oli aikoinaan ollut. Dobermann oli erotettavissa niistä vain leikattujen korviensa ansiosta.

Dobermann-Pinscher klubin lehdessä maaliskuussa 1914 kirjoitti aikansa tunnettu dobermanntuomari Otto Settegast seuraavasti. "Vain muutamat muistavat erikoisnäyttelymme vuodelta 1899, missä tuomarina oli herra Ullrich. Kaikki osallistuneet 12 koiraa, mukaanluettuna voittaja Graf Belling von Grönland (Thüringen) hylättäisiin tämän päivän näyttelykehässä. Siihen aikaan dobermann ja rottweiler olivat niin samankaltaisia, että vain leikatuista korvista pystyi erottamaan hyvän rottweilerin huonosta dobermannista ja päinvastoin. Siis vain 15 vuotta sitten". On tietysti muistettava, että Louis Dobermannin aikaan teurastajankoirat eivät olleet puhdasrotuisia eivätkä varmasti olleet nykyisen rottweilerin näköisiä. Joka tapauksessa monet lähteet vahvistavat, että tämän vuosisadan ensi-vuosikymmenillä dobermann ja rottweiler olivat yhdennäköisiä. Alkuaikojen dobermannia käytettiin usein myös karjan paimentamiseen, mikä oli myös teurastajankoiran pääasiallinen käyttötarkoitus. Monet asiantuntijat ovatkin sitä mieltä, että yleinen ja laajalle levinnyt teurastajankoira on vaikuttanut dobermannin kehitykseen kaikkein voimakkaimmin.

Max Künstler, Otto Göllerin vanhoja tuttuja, kirjoitti omana käsityksenään vuonna 1925. "Useimmat kritisoivat Göllerin versiota dobermannin kehityksestä, mutta tosiasia on, että dobermannin todellinen alkuperä ei ole koskaan täysin varmasti selvitettävissä, paimenkoirilla, weimarinkoiralla ja saksanpinserillä on ollut vaikutuksensa, mutta varmasti ei rottweilerilla eikä terrierillä, koska niitä ei siihen aikaan ollut Apoldassa. Dobermannin kasvattamat koirat olivat luonteeltaan erittäin teräviä ja ne tunnettiin siihen aikaan Dobermannin koirina, niillä on kuitenkin hyvin vähän tekemistä nykypäivän dobermannin kanssa. Siksi onkin ollut suuri virhe nimetä rotu miehen mukaan, jonka koirat eivät muistuttaneet lainkaan niitä, joita Otto Göller kasvatti. Rotu olisi pitänyt nimetä 'Apoldalaiseksi' tai 'Thüringenin Pinseriksi', vaikkakin pinserin osuus sen kehityksessä on hyvin kiistanalainen". Künstlerin näkemys on hieman yksioikoinen, sillä Göller oli itse mukana kun uusi rotu nimettiin Dobermannpinseriksi. Tällä nimenomaan haluttiin kunnioittaa sitä perustyötä, minkä Louis Dobermann oli tehnyt.

Vuonna 1901, tunnettu saksalainen koiramaailman auktoriteetti Richard Strebel kirjoitti. "On luultavaa, että dobermann ei ole alkuperältään pinseri, vaan se olisi luokiteltava pikemminkin paimenkoiraksi. Dobermann on kehitetty risteyttämällä pinsereitä ja paimenkoiria, vaikkakin myös muun rotuiset koirat ovat alkuperään vaikuttaneet. Thüringenin lammaskoira on yksi mahdollisuus, samoin kuin mustaruskea terrieri. Tosin terrierin mahdollisuus tuo rodun hyvin lähelle pinseriä". Philipp Grünig sen sijaan ei pidä mahdollisena, että dobermann olisi kehitetty juuri pinseristä. Sen enempää dobermannin rakenne kuin käyttäytyminenkään ei muistuta lainkaan pinseriä. Lisäksi hän pitää mahdottomana, että koiran kokoa olisi voitu jalostuksella suurentaa 40 cm:stä 70 cm:iin vähemmässä kuin 30 vuodessa.

Paljon todennäköisempi on mahdollinen yhteys ranskalaiseen beauceroniin. Se on samankokoinen, sillä on samanlainen pää ja monia muitakin yhtäläisiä ominaisuuksia kuin dobermannilla. On ilmeistä, että beauceroneja oli Napoleonin joukkojen mukana 1800-luvun alkupuolella taisteluissa venäläisiä vastaan itäisessä Saksassa. On myös luultavaa, että niitä risteytettiin paikallisten koirien kanssa. Kuten todettua siihen aikaanhan kaikkia rotuja risteytettiin kaikkien kanssa. Jotkut vanhat kasvattajat ovat väittäneet, että Thüringenin alueella oli joitakin beauceroneja vielä vuosisadan vaihteessa ja 1900-luvun alussa. On jopa mahdollista, että juuri beauceron on esi-isänä edellä mainitulle teurastajankoiralle ja sitä kautta vaikuttanut dobermannin kehitykseen. Selvimmin tämän voi osoittaa tutkimalla perinnöllisiä tosiasioita. Musta-ruosteenpunainen väritys on yleisin molemmilla roduilla. Kummallakin rodulla on vaihtoehtona myös ruskea-ruosteenpunainen, sininen-ruosteenpunainen ja keltainen-ruosteenpunainen väri. Ja varmaa on, että värien perinnöllinen mekanismi on näillä kahdella rodulla identtinen - kaksi alleelia paria, joista musta dominoi sinistä ja ruskeaa. Tämä perinnöllinen ominaisuus on yksi osoitus näiden rotujen keskinäisestä lähisukulaisuudesta. Edellä kerrottu moniulotteinen ja osittain ristiriitainenkin informaatio rodun alkuperästä antaa meille tietyn kuvan alkuperän eri mahdollisuuksista, mutta ei varmaankaan koskaan lopullista totuutta.

Saksan Dobermannyhdistys (DV) tutki vuonna 1933 rodun alkuperää ja yritti selvittää tätä ongelmaa. Useita vanhoja kasvattajia kuten Goswin Tischleriä (von Grönland), joka tunsi Louis Dobermannin henkilökohtaisesti ja myös Robert Dobermannia, Dobermannin nuorinta poikaa haastateltiin. Pitkän harkinnan jälkeen päädyttiin siihen, että saksanpinseri on dobermannin merkittävin esi-isä. Kuitenkin Philipp Grünig kirjoitti vuonna 1947. "Tämän päivän dobermann­pinserin yhdistää saksanpinseriin vain se, että molemmilla on nimessään sana pinseri. Verilinjojen sekoituksella, mistä dobermann kehitettiin ei saksanpinseri edusta kuin nimensä jälkiosaa ja sekin vähä on jo hävinnyt käytöstä viime vuosien aikana. Mitään perinnöllistä ominaisuutta pinseriltä ei ole näkyvissä." Grünig kertoi myös, että dobermannin tapaisia koiria oli Apoldan alueella jo ennen kuin Dobermann aloitti jalostustyönsä. Monet ihmiset ihastuivat näihin koiriin niiden ilmaantuessa Apoldan vuosittaisille koiramarkkinoille. Ne saavuttivat runsaasti huomiota ja niistä puhuttiin tyypillisenä Thüringenin rotuna, joka oli kehitetty risteyttämällä saksanpinsereitä ja paikallisia paimenkoiria.

Voidaan myös olettaa, että Dobermann käytti näitä koiria sekaisin teurastajankoiran, beauceronin ja sekarotuisten koirien kanssa saavuttaakseen tavoittelemansa ihannekoiran. Rodun kehityksen alussa muut kasvattajat käyttivät aktiivisesti myös manchesterterrieriä ja englanninvinttikoiraa parantaakseen tuloksiaan. Vinttikoirien käytön seurauksena syntyi myös juovikkaita dobermanneja.

1890-luvulla ilmestyivät ensimmäiset koirat rotukirjaan ja siten helpottivat rodun kehityksen tutkimista. Täytyy kuitenkin muistaa, että nämä ensimmäiset rotukirjamerkinnät eivät ole välttämättä aivan täsmällisiä, koska niitä on tehty vähän 'näppituntumalla'. Tuon ajan rotukirjoja ei tarkkuudessaan voi verratakaan nykypäivän vastaaviin. Siihen aikaan sana 'puhdasrotuinen' oli hyvinkin suhteellinen käsite, ja niin dobermann kuin kaikki muutkin rodut ovat tulosta jonkinlaisista risteytyksistä. Ensimmäinen dobermannvoittaja Prinz Matzi von Grönland (Bosco-Cäsi) hylättäisiin varmasti tämän päivän dobermannkehässä, koska sitä ei tunnistaisi dobermanniksi vaan se varmasti tulkittaisiin sekarotuiseksi.

Lopuksi on vielä korostettava manchesterterrierin ja vinttikoiran vaikutusta rotuun. 1899 ilmestyi rotukirjaan musta narttu Lady von Ilm Athen. Se oli merkittävä yksilö rodun kehitykselle, runsaasti siitokseen käytetyn poikansa Prinz von Ilm Athenin kautta. Asiantuntijoiden mukaan oli selvää, että tämä narttu kantoi mukanaan manchesterterrierin verta. Sillä oli lyhyt karkea karva ja laajat värimerkit, mikä ei ollut ominaista sen ajan dobermannille. Tällainen risteytys ei todellakaan miellyttänyt kaikkia, koska terrierin luonteenominaisuudet muuttivat dobermannin alkuperäistä luonnetta. Saksan Dobermannyhdistyksen kokouksessa Apoldassa vuonna 1905 Otto Göller varoitti näistä risteytyksistä ja kehoitti tuomareita välttämään terrierityyppisten dobermannien palkitsemisen näyttelyissä.

Vuonna 1908 ilmestyi rotukirjaan Stella niminen narttu, joka oli mustan englanninvinttikoiran jälkeläinen. Se oli kookas ja sillä oli hyvä syvä rinta, mutta se oli myös erittäin kapea edestä. Sillä oli pitkä pää mutta hyvin kapea kuono-osa ja tuskin lainkaan otsapengertä. Se oli emänä saksalaiselle valiolle, mustalle nartulle Sybille von Langen, jolla oli tyypillinen vinttikoiran olemus ja ilme, se oli kapea ja luonteeltaan mitätön. Sybillen vahingollinen vaikutus rodulle rajoittui kuitenkin vain pään osalle, mikä periytyi hellittämättömän sitkeästi. Sybille von Langen oli kantanarttuna kuuluisalle von Silberberg-kennelille ja -linjalle. Yhdistelmässä Prinz Modern von Ilm Athenin kanssa syntyi vuonna 1911 Bayard von Silberberg. Tällä uroksella astutettiin samaa yhdistelmää oleva Heidi von Silberberg ja tästä syntyi narttu Sybille von Silberberg. Tämän nartun perimää kantoi pääasiassa kuuluisa siitosuros Claus von der Spree.

Asiantuntijoiden mukaan vinttikoiran luonne palautti entiselleen sen, minkä manchesterterrieri oli tuhonnut. Toiset taas vastustivat tätäkin risteytystä ja valittivat sen tuovan mukanaan huonoa luonnetta ja varsinkin rohkeuden puutetta. Risteytykset manchesterterrieriin ja vinttikoiraan eivät jääneet vuosisadan alkuun vaan niitä ilmeisesti toistettiin myöhemminkin. Voidaan olettaa, että 1920-luvulla ns. berliner-tyyppi saatiin aikaan manchesterterrierin avulla. Berliner-tyypin esittelivät lähinnä seuraavat kennelit, von Simmenau, von Blankenburg, von Stolzenberg ja von Sigalsburg. Philipp Grünig vastusti tämän kaltaista tyyppiä, koska olkavarren rakenne muutti liikkeet terrierimäisiksi. Sellainen liikunta ei ollut toivottava ominaisuus. Grünigin mielestä dobermannin liikunnan tuli olla sopusoinnussa sen rakenteen ja luonteen kanssa. Käyttökoirana dobermannin liikunnan tuli olla selkeästi toisenlaista kuin terrierillä. Sen oli oltava sujuvaa ja sillä oli oltava kapasiteettia saavuttaa vaivattomasti pitkä askel ja kova nopeus. Käyttökoiralla on oltava tasapainoiset kulmaukset, jotta se kykenee laukkaamaan tai ravaamaan useita tunteja väsymättä. Tämän on oltava kaikkien dobermannkasvattajien tinkimätön tavoite. Grünigin mukaan terrierimäinen rakenne ei ollut ainoastaan esteettinen kysymys vaan oli myös esteenä mahdollisuudelle toimia hyvänä käyttökoirana.

On varmaa, että myös alkuvuosien jälkeen jotkut kasvattajat jatkoivat vinttikoirien käyttöä kasvatusohjelmissaan huolimatta siitä, että monet asiantuntijat siitä varoittivat. Vinttikoirat toivat mukanaan kevyempää luustoa, kapeampaa rintaa ja luisua lantiota. Saksan armeijan koirapuolen johtaja ja todellinen dobermannasiantuntija tohtori Brückner varoitti vielä sekä 40- ja 50-luvuilla käyttöominaisuuksien tuhoutumisesta gaselli- ja vinttikoiramaisilla yksilöillä. Sellaiset koirat olivat liian herkkiä, liian korkeita ja liian kevytrakenteisia kyetäkseen raskaaseen työhön. Vielä vuonna 1952 Utrechtin näyttelyssä ilmestyi kehään uros, Dirk von Klockenhof (Lump von Hagenstolzin emän veli, Alex von Kleinwaldheimin poika), joka muistutti niin paljon vinttikoiraa, että tuomari ei uskonut kyseisen koiran omaavan dobermannin sukutaulua. Sen ajan asiantuntijat olivat varmoja, että tällä koiralla täytyi olla vinttikoira esi-isänä - eikä edes kovin kaukana sukutaulussaan.

Yhteenvetona voimme todeta, että dobermannin kaltainen koira oli tunnettu Apoldan alueella jo ennen kuin Dobermann aloitti jalostusohjelmansa. Hän risteytti näitä koiria paimenkoiriin, saksanpinsereihin, teurastajankoiriin ja mahdollisesti taistelukoiriin. Myöhemmin mukaan tuli vielä manchesterterrieri ja englanninvinttikoira. Voidaankin todeta dobermannin olevan alkuperältään varsin sekalainen rotu. Kaikki nämä eri koirarodut omine vaikutuksineen ovat vajaan kolmenkymmenen sukupolven jälkeen tehneet dobermannista sen, mikä se nyt on. Toivottavasti se on edes lähellä sitä, millaiseksi Karl Friedrich Louis Dobermann oli sen mielessään kuvitellut. Vastuunalaisen kasvatuksen tuloksena dobermannista on joka tapauksessa tullut käyttökoira, jonka olemus ja rohkeus, rakenne, ketteryys ja nopeus ovat tehneet siitä verrattoman yleispalveluskoiran. Jopa typistetyt korvat ja leikattu häntä ovat omalta osaltaan myötävaikuttaneet sen soveltuvuuteen maailman parhaaksi käyttökoiraksi.

DOBERMANN VUOSISADAN ALUSTA VUOTEEN 1949

Louis Dobermannin kuoleman (9.6.1894) jälkeen rupesivat yhä useammat kiinnostumaan dobermannin kasvattamisesta, tavoitteena vakiinnuttaa rodun anatomia, jotta Saksan Kennelliitto hyväksyisi rodun viralliseksi. Suurimman työn tekivät Otto Göller (von Thüringen) ja Goswin Tischler (von Grönland), molemmat Apoldasta. Todettakoon, että alkuaikoina kennelnimien käyttö oli hieman erilaista kuin nykyään. Kennelnimi annettiin paitsi kasvatuksen myös omistuksen perusteella, siksi koiran nimi saattoi jopa muuttua omistajan vaihdoksen myötä.

Dobermannin kehittymistä rotukirjoista selvitettäessä ilmenee, että kaikki nykyisin elävät dobermannit kaikkialla maailmassa polveutuvat kahdesta vuonna 1898 syntyneestä pentuesisaruksesta Greif ja Graf Belling von Grönlandista (kasv. Goswin Tischler). Näitä kahta urosta on siis pidettävä esi-isinä koko rodulle.

Graf Belling von Grönlandilla on erityinen merkitys rodun edelleen kehittymisessä, koska se on isoisänä legendaariselle ruskealle siitosurokselle Hellegraf von Thüringenille, joka syntyi vuonna 1904 ja isoisän isänä ruskealle Fedor von Aprathille, joka syntyi vuonna 1906. Greif von Grönlandin jalostuksellinen vaikutus välittyy erityisesti Belling von Berlinin (1911) ja sinisen Graf Teja Herzynian (1909) kautta. Philipp Grünigin mukaan Graf Bellingin perintöaines vahvistui nimenomaan Fedor von Aprathin kautta ja rotuun saatiin manchesterterrierin selvät värimerkit. Tuntematon silminnäkijä kertoo (Unser Dobermann 1923) Fedor von Aprathista: "Sillä oli useita arkoja jälkeläisiä ja itselläänkin varsin keskinkertainen luonne. Kuitenkin sitä käytettiin valitettavan paljon jalostuksessa". Huolimatta sen hyvistä puolista kirjoittaja kertoo Fedorin suurista rakenteellisista heikkouksista eikä sitä koskaan käytetty työkoirana. Fedor von Aprathin vuonna 1913 syntyneestä lapsenlapsenlapsesta Edelblut von Jägerhofista tuli kuitenkin jalostuksellisesti erittäin merkittävä koira.

Suorastaan legendaarinen maine on ruskealla Graf Belling von Grönlandin lapsenlapsella Hellegraf von Thüringenillä, joka kuten kennelnimestä ilmenee oli rodun ansiokkaan kehittäjän Otto Göllerin kasvatti. Otto Settegastin, joka tunsi uroksen omakohtaisesti, mukaan merkitsi Hellegrafin syntymävuosi 1904 jalostuksen suurta suunnanmuutosta. Rakenteen täydellisyys, kokonaisuuden jalous ja eleganssi, kevyt ja joustava liikunta siirtyivät Hellegrafin välityksellä erittäin voimakkaan periytymisen kautta sen lukuisiin jälkeläisiin. Philipp Grünigin mukaan Hellegraf periytti useimmiten myös hyvää luonnetta. Anatomisia heikkouksia olivat hieman terävä kuono ja aavistuksen löysä laparakenne. Hellegraf von Thüringenin linjoissa tulivat ensimmäisenä esiin isabellan väriset dobermannit.

Settegastin mukaan Hellegraf von Thüringen ei ollut ainoastaan tärkeän uuden jalostuslinjan perustaja, vaan erittäin vahvana periyttäjänä se toi yhtenäisyyttä ja tyyliä koko rotuun. Tämä johti I maailmansotaa edeltävänä aikana rodun nopeasti kasvavaan suosioon. Jalostuksellisesti Hellegrafin tärkeimmät jälkeläiset olivat sen poika Lord von Ried (1907) ja lapsenlapsi Prinz Modern von Ilm Athen (1909). Lord von Ried omasi isänsä Hellegrafin eleganssin ja myös ajalle ominaisen oikean säkäkorkeuden (62 cm) sekä tummat värimerkit. Sillä oli manchesterverinen äiti. Koska nämä värimerkit olivat tuolloin erittäin haluttuja, astui Lord von Ried varsin mittavan määrän narttuja ja varmisti samalla Hellegraf-linjalle suuren määrän jälkeläisiä. Merkittävin näistä oli pojanpojanpoika Achim von Langerode (1917), joka taas tuotti ruskean Alex von Finohöhen vuonna 1920.

Prinz Modern von Ilm Athenilla oli koko rotua koskettava vaikutus niin hyvässä kuin valitettavasti negatiivisessakin mielessä. Eräs kieltämättä positiivinen vaikutus Prinz Modernilla oli koko rodun ulkomuodollinen parantaminen. Se periytti voimakkaasti erinomaista rakennettaan jälkeläisiinsä. Se jätti oikeaa kokoa, näyttävää lyhytselkäistä rakennetta, syvää rintaa, tiiviitä tassuja ja voimakasta alaleukaa ja otsapengertä. Valitettavasti se periytti myös huonoa luonnettaan lukuisille jälkeläisilleen. Harry Peekin, von Jägerhof-kennelin omistama Prinz Modern von Ilm Athen astui erittäin paljon narttuja sekä Saksassa, että muissakin Euroopan maissa. Koska Prinz Modernin sukutaulu ei ole täydellinen, jää tämän koiran alkuperä osittain hämärän peittoon. Mitä todennäköisimmin sillä oli myös äitinsä Lotte von Ilm Athenin puolella isovanhemmissaan manchesterverisiä koiria.

Samana vuonna kuin Prinz Modern von Ilm Athen, syntyi myös sininen uros Graf Teja Herzynia. Tejan omistajan rakennusurakoitsija Moritz Kornin (von der Börde) pojan mukaan Teja oli tunnettuna näyttelyvoittajana astunut runsaasti narttuja ja esiintyikin usein jalostuksellisesti arvokkaiden koirien sukutauluissa. Sininen väri oli tuohon aikaan, huolimatta aina mainitusta huonosta karvan laadusta, suhteellisen yleinen ja pidetty. Tejasta polveutuvat mm. Lux von der Blankenburg, jonka isä oli Burschel von Simmenau sekä Lotte von Röneckenstein, jonka äiti oli Dora v Wiesengrund.

Prinz Modernin poika Edelblut von Jägerhof oli kuten mainittu jalostuksellisesti erittäin merkittävä uros. Se oli perinyt isältään sekä erinomaisen rakenteen, että valitettavasti myös huonon luonteen ja periytti näitä ominaisuuksia edelleen jälkeläisiinsä. Grünigin mukaan Edelblut ei kuitenkaan itse ollut luonteeltaan arka. Nykyvaatimusten mukaan ei sen enempää Prinz Modern von Ilm Athenilla kuin Edelblut von Jägerhofillakaan olisi kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia läpäistä tämän päivän ZTP-testiä.

Joka tapauksessa molempia uroksia käytettiin poikkeuksellisen suuressa määrin jalostukseen, isää ennen ja poikaa jälkeen I maailmansodan. Koska Edelblut von Jägerhofin molemmilla vanhemmilla oli Hellegraf von Thüringen sukutaulussaan, voidaan sitä itseään pitää linjasiitoksen tuloksena. Näin ei sen jalostuksellinen merkitys olekaan yllättävää. Koska koiranjalostus oli I maailmansodan aikana 1914 - 1918 väestön aineellisen puutteen vuoksi ymmärrettävästi lamassa, voitiin Edelblut von Jägerhofia käyttää jalostukseen pääasiallisesti vasta vuodesta 1918 alkaen. Sen jälkeen sitä sitten käytettiinkin valtavasti. Ei kuitenkaan 70-80 astutusta vuodessa, kuten jotkut lähteet kertovat. Se astui kuitenkin yli 100 narttua 10-vuotisen uransa aikana. Kahteen sen ruskeaan vuonna 1915 syntyneeseen jälkeläiseen Urian ja Undine von Grammontiin ja varsinkin viimemainitusta polveutuneisiin Ajax ja Angola von Grammontiin perustui Hollannin alkuaikojen dobermannjalostus.

Dobermannien jalostuspopulaatio koki I maailmansodan aikana jättiläismäisen suoneniskun. Osa koirista värvättiin armeijaan sotakoiriksi, osa myytiin ulkomaille ja suuri osa yksinkertaisesti nälkiintyi vakavasti tai tapettiin hätätilanteessa. Vain muutamia koiria selvisi hengissä sodan koettelemuksista vuoden 1918 loppuun asti.

Huolimatta sodasta aiheutuvista epäedullisista ulkoisista olosuhteista syntyi 1915 Edelblut von Jägerhofin jalostuksellisesti merkittävin tytär Asta Voss. Se taas tuotti kahden eri isän kanssa myöhemmälle dobermannkehitykselle erittäin arvokkaat siitosurokset Troll von der Blankenburgin (1917), jonka isä oli Belling von Berlin ja Lux von der Blankenburgin (1918), jonka isä oli Burschel von Simmenau. Nämä urokset antoivat oman leimansa suurimpaan osaan saksalaista jalostuspopulaatiota. Grünigin mukaan molemmat urokset omasivat korkean terävyyden ja hyvän itseluottamuksen. Ne olivat rakenteeltaan myös suhteellisen rotevia. Kun nämä urokset olivat tuottaneet Saksassa suuren joukon jälkeläisiä ne molemmat myytiin varsin aikaisessa vaiheessa USA:han, kohtalo, minkä kokivat melkein kaikki saksalaiset dobermannit, joilla oli menestystä näyttelyissä tai jalostuksessa, aina vuoteen 1939 asti.

Yhdistelmästä Lux von der Blankenburg ja Lotte von Röneckenstein syntyi vuonna 1923 yksi kaikkien aikojen menestyksekkäin veljespari Alto ja Ari von Sigalsburg. Äiti Lotte oli isovanhempiensa Leddy ja Troll von der Blankenburgin kautta läheistä sukua Lux von der Blankenburgille, kuten veljesten sukutaulusta ilmenee. Vanhemmissa tiivistyy Asta Vossin, Burschel von Simmenaun ja Graf Teja Herzynian perintöaines siten, että sukusiitoskerroin F on 9,8% (sisarpuolilla F on 12,5%), näin veljesten periyttämiskyky ei olekaan yllättävää. Valitettavasti Ari von Sigalsburg myytiin kovin aikaisin USA:han, missä se pian kuoli. Onneksi se jätti jälkeensä vahvan periyttajän Lux von Saumhofin, joka puolestaan tuotti Alto von Sigalsburgin tyttären, Jessy von Lobensteinin kanssa ruskean Freya von Burgundin.

Alto von Sigalsburg säilyi sensijaan elämänsä loppuun saakka kasvattajansa J.Sigalin hallussa ja jätti jälkeensä anatomisesti erinomaisia jälkeläisiä. Philipp Grünig kuvasi molempia veljeksiä luonteeltaan 'hurjapäisiksi' ja hieman liioitellunkin teräviksi. Sitä oliko näiden urosten muuten hyvissä luonteissa joitakin ei toivottuja piirteitä, kuten pelkoon liittyvää yliterävyyttä, ei voida enää kiistatta selvittää, mutta se on mahdollista. Ulkomuodon suhteen Alto ja Ari olivat kutakuinkin samanarvoisia. Grünig piti Aria parempana, mutta Otto Settegast asetti Alton ykkössijalle. Huolimatta joistakin pienemmistä puutteista, vakuuttivat molemmat urokset innostuneet ihailijansa siihen asti ennennäkemättömällä harmonialla ja rakenteen kiinteydellä. Kummallakin uroksella oli suhteellisen suora olkavarsi, jota sekä Grünig, että Settegast yksimielisesti ja enemmän tai vähemmän ankarasti arvostelivat. Alton linja jatkui edelleen sen pojan, Hamlet von Herthaseen, pojanpojan Muck von Brunian ja Horst von Bismarcksäulen kautta. Aiemmin mainittu narttu Freya von Burgund oli niinikään sekä Arin että Alton lapsenlapsi.

Huolimatta Alto von Sigalsburgin ja sen jälkeläisten kauneuden saavuttamasta jopa ylitsepursuavasta ihailusta, alkoi 1920-luvulla lisääntyä rakenteen keventyminen. Kaulat tulivat pidemmiksi ja ohuemmiksi, päät pidentyivät ja kapenivat, hännän kiinnitys siirtyi ylemmäksi ja luusto keveni. Kaiken kaikkiaan alkuaikojen dobermannin roteva ja hieman karkea rakenne muuttui jalostuksen myötä jossain määrin jopa käyttökoirarodulle epäterveeseen suuntaan jalostuneeksi. Entinen niin kuuluisa dobermannin rotevuus oli osittain kadonnut. Koska suunnitelmallista käyttökoirajalostusta ei tuohon aikaan ollut ja koetoiminta näyttelykoirilla ja jalostuskoirilla katsottiin ei toivottavaksi ja jopa haitalliseksi, ei ole yllättävää, että myös jalostuskoirien luonnetta pidettiin toisarvoisena tekijänä sen ajan jalostusta suunniteltaessa. Jopa seuraavanlaisia mielipiteitä tuotiin esille. "Koiraurheilu väärentää koiran luonteen ja vaikuttaa siihen negatiivisesti ja poliisikoirakoulutuksella on häiritsevä vaikutus dobermannin luonnollisiin ominaisuuksiin", kirjoitti herra Busack vuonna 1929. Kun hermostuneita ja arkoja koiria ei systemaattisesti suljettu pois jalostuksesta, pääsivät epämieluisat ominaisuudet populaatiossa leviämään hallitsemattomasti. Myöhemmin jalostusta tutkinut Walter Kappe, joka itse oli käyttökoirajalostuksen kannattaja arvioi käyttökoiraksi sopimattomien dobermannien lukumääräksi vuonna 1930 noin puolet koko kannasta. Käyttökoiraksi kelpaamattomien joukkoon hän luki arkojen koirien lisäksi myös koirat, joilta puuttui riittävä terävyys ja taistelutahto. Toisenlaistakin tietoa on kuitenkin saatavilla. Maailman valloittamiseen valmistautuva Saksan armeija kasvatti omassa kennelissään menestyksellisesti palvelukseensa dobermanneja juuri 1930-luvulla. Myös siviilistä hankittiin silloin palvelukseen runsaasti koiria. 16.000:sta testatusta koirasta valittiin palvelukseen 18.8%. Dobermannien läpäisyprosentti oli yksi suurimmista - 32%. Samalle tasolle pääsivät myös Airedalenterrieri ja Boxeri. Saksanpaimenkoirista valittiin vain 22%. Koirapuolen johtajan tohtori Brücknerin mielestä dobermannit olivat työssään todellisia 'suoritustykkejä'.

Ari von Sigalsburgin äidin, Lotte von Röneckensteinin täysveli Stolz von Röneckenstein tuotti vuonna 1925 nartun Toska von der Bayernperlen ja 1926 uroksen Helios von Siegestorin. Toska oli kantanarttuna 30- ja 40-luvuilla menestyneessä kennelissä von Bayernstolz ja se suoritti SchH II:n ja rotukirjassa olevien kuvien perusteella sillä oli toisin kuin useimmilla sen aikaisilla dobermanneilla runsaasti massaa ja luuston voimakkuutta. Helios von Siegestorilla taas oli syvä ja leveä rintakehä, lyhyt ja tiivis selkä, korkea säkä sekä ihanteellinen laparakenne ja pitkä olkavarsi.

Huolimatta valkoisista merkeistä takajalkojen varpaissa se oli käytetty siitosuros, joka palkitsi kasvattajia erinomaisilla jälkeläisillä. Jessy von Lobensteinin ja Freya von Burgundin kautta se jätti jälkensä dobermannkantaan pysyvästi. Helioksen poika Cherloc von Rauhfelsen (1932) oli isoisänä kuuluisille sisaruksille Freya, Frido ja Ferry von Rauhfelsenille. Mutta kaikkein merkittävin jälkeläinen tulevaisuutta ajatellen oli Helios von Siegestoriin linjasiitetty vuonna 1946 syntynyt Alex von Kleinwaldheim. Siinä missä sisaruspari Lotte ja Stolz von Röneckenstein nauttivat jalostuksellisen merkityksensä vuoksi keskeisestä asemasta kantakirjoissa, tulisi myös niiden vanhempien olla hyvin esillä. Sisarusparin emä oli musta narttu Dora von Wiesengrund (1920) eli Troll von der Blankenburgin tytär ja äidin puolelta Graf Teja Herzynian lapsenlapsi. Lotte ja Stolz von Röneckensteinin isä, ruskea uros, Alex von Finohöhe (1920) oli Leddy von der Blankenburgin (Lux von der Blankenburgin sisar) ja Achim von Langeroden (Lord von Riedin lapsenlapsi) poika. Sisarusten sukutaulusta ilmenee, että ne oli linjasiitetty voimakkaasti sekä Asta Vossin että Lord von Riedin suhteen.

Alex von Kleinwaldheim (04.02.1946) isä:Ajax von Simbach emä:Carola von Südharz kasv: P.Klein Alex von Kleinwaldheimia voidaan pitää nykyisen dobermannkannan tärkeimpänä uroksena. Se itseasiassa pelasti rodun toisen maailmansodan jälkeen. Alex von Kleinwaldheimiin perustivat jalostuksensa niin Herman Palmer (von Fürstenfeld) kuin Ernst Wilkingkin (von Forell). Alex voitti Bundessiegernäyttelyn vuonna 1948.

Vuoden 1935 maailmanvoittaja Troll von der Engelsburg oli syntynyt vuonna 1933 yhdistelmästä Lux von der Blankenburgin pojantytär Adda von Heek ja Muck von Brunia, joka taas oli Alto von Sigalsburgin lapsenlapsi. Koska Alto oli myös Lux von der Blankenburgin poika oli yhdistelmä vahvasti linjasiitetty Lux von der Blankenburgin suhteen. Troll von der Engelsburgia käytettiin valtavasti siitokseen Saksassa aina vuoteen 1938 saakka, jolloin se normaalikäytännön mukaan myytiin USA:han.

Vuosien 1935-1945 kantakirjoista näkyy selvästi kuinka paljon tavanomaista enemmän käytettiin voimakkaita sisäsiitosparituksia, jotta Troll von der Engelsburgin perintöainesta saataisiin vahvistettua. Erityisesti sisarpuoliparitukset olivat suosiossa. Troll von der Engelsburgin luonteen ominaisuuksista ei kirjallisuudessa ole mitään vihjeitä, mutta sen tiedetään kuitenkin suorittaneen SchH I:n.

Kaikki valokuvat Troll von der Engelsburgista osoittavat, että sillä oli epätavallisen pitkä pää ja erittäin pitkä ja voimakas kuono-osa oli hyvässä suhteessa kallo-osaan. Koska Trollin perintöainesta käytettiin USA:ssa jalostuksessa vieläkin suuremmalla intensiteetillä kuin Saksassa ja sisäsiitosparituksia käyttämällä, on luonnollista, että amerikkalaisille dobermanneille ominainen pään tyyppi on Trollin tyypin kanssa niin
samankaltainen. Saksalaiselle ja miksei kokoa maailmankin dobermannjalostukselle merkittävimmät Trollin jälkeläiset olivat jo edellämainitut sisarukset Freya ja Frido von Rauhfelsen, jotka molemmat edustivat täysin isänsä tyyppiä. Niiden emä oli Helios von Siegestorin lapsenlapsi Jessy von Sonnenhöhe. Yhdistelmästä Freya von Rauhfelsen ja Horst von der Bismarcksäule syntyi entisen DDR:n nykyisen itäisen Saksan jalostukselle erittäin merkittävä uros Hasso von Neckarstrasse.

Frido von Rauhfelsenistä taas alkavat kaksi nykypäivän dobermannjalostuksen kannalta tärkeintä linjaa - Alex von Kleinwaldheimin linja ja Anka ja Boris von Rehwalden linja. Anka ja Boris von Rehwaldessa vakiintui linjasiitoksen kautta Troll von der Engelsburgin perintöaines. Boris kykeni hyvien käyttöominaisuuksiensa ansiosta saavuttamaan vuonna 1952 DV-Leistungssiegerin tittelin ja siitä tuli myöhemmin isoisä von Fürstenfeld-kennelin loisteliaalle kantanartulle Carmen von Felsingpassille.

DOBERMANN VUODESTA 1949 NYKYPÄIVÄÄN

Arkojen ja ns. 'pelkopurijoiden' määrä dobermannkannassa oli lisääntynyt huomattavasti saksalaisessa dobermannjalostuksessa 1920-luvulta 1940-luvulle tultaessa ja lisäksi II maailmansota oli verottanut
koirakannan eliittiä vähintään yhtä pahasti kuin ensimmäinen sota 30 vuotta aiemmin. Näistä epäsuotuisista lähtökohdista huolimatta, innostuneet ja asiansa osaavat kasvattajat ja käyttökoiraihmiset, joilla oli käytössään tasapainoisia, teräviä ja taistelutahtoisia dobermanneja kykenivät luomaan koirillaan 'uuden dobermannin' perustan. Ja jalostus pääsi jälleen käyntiin 1940- ja 1950- lukujen taitteessa.

Keskeinen tekijä jalostuksen onnistumiselle Saksassa oli jo aiemmin mainittu Alex von Kleinwaldheim (1946). Alex oli linjasiitetty hyvin lievästi Troll von der Engelsburgin ja Cherloc von Rauhfelsenin suhteen. Isoisän isänä emän puolella oli Frido von Rauhfelsen. Alex von Kleinwaldheimin loistava perintöaines saatiin erinomaisen hyvien sisäsiitosparituksien kautta keskitettyä useisiin legendaarisiin uroksiin, kuten Lump von Hagenstolziin (1954) sekä neljään von Forell-kennelin huippu-urokseen - Odin, Bryan, Bonni ja Chico von Forelliin. Kun Lump von Hagenstolz on täyssisarusparituksen, siis erittäin kapeapohjaisen sisäsiitoksen (F on 18,8%) tuote, ovat von Forell-kennelin kasvatit selkeän linjasiitoksen tuloksia. Alex von Kleinwaldheim tulee esiin von Forell-kasvattien molempien vanhempien puolelta ensimmäisten viiden sukupolven aikana useita kertoja. Sukusiitoskertoimet jäävät kuitenkin paljon pienemmiksi, esim. Chico von Forellilla se on 4,8%.

Erinomaisen periyttämiskyvyn omannut, voimakkaasti sisäsiitetty Lump von Hagenstolz vaikutti ratkaisevasti eurooppalaiseen dobermannjalostukseen 1950-luvun lopulla. Se periytti erinomaiset ulkomuodolliset (Maailmanvoittaja 1956 ja 1957) ominaisuutensa voimakkaasti lukuisiin jälkeläisiinsä. Sen jälkeläisistä, jotka 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa hallitsivat näyttelyitä, erottuivat erikoisesti kolme von Fürstenfeld-kennelin kasvattia - Bordo, Citta ja Citto von Fürstenfeld.

Kaikki kolme Lump von Hagenstolzin jälkeläistä olivat kuin sattuman kautta jääneet kasvattajansa Herman Palmerin haltuun. Herman Palmer omasi koirasilmän, jota voisi hyvinkin verrata rodun luojaan Louis Dobermanniin. Hänen nerokas jalostuksellinen panoksensa nosti Fürstenfeld-kasvatuksen arvostuksen sekä kansallisesti että kansainvälisesti erittäin korkealle. Kun Bordolla oli äitinä Inka von der Nordburg (Nord Germania - Edda von der Nordburg), olivat Citta ja Citto taas kennelin kantanartun Carmen von Felsingpassin jälkeläisiä. Näiden kolmen Lump von Hagenstolzin jälkeläisen varaan rakensi Palmer kaiken myöhemmän jalostustoimintansa. Jalostusmenetelmänä Palmer käytti lähes yksinomaan sisäsiitosyhdistelmiä, käytännössä se tarkoitti sisarpuoliparituksia ja isä-tytärparituksia. Fürstenfeldkasvatuksen tulokset näinollen vakiinnuttivat Lump von Hagenstolzin ja sen pojan Citto von Fürstenfeldin perintöaineksen. Koska Palmer myi pentunsa usein vasta hampaiden vaihtumisen jälkeen kykeni hän myös poistamaan jalostuksesta vialliset eläimet jo nuorena.

Voimakkaan sisäsiitoksen kautta tulivat jotkut perinnölliset ominaisuudet homotsygoottisiksi. Valitettavasti hyvien ominaisuuksien lisäksi myös huonot, kuten aina käy. Täysin perinnöllisistä vioista vapaata dobermannia ei ole vielä tähän päivään mennessä syntynyt, vaikka sisäsiitokseen käytetyt siitoseläimet ja niiden esivanhemmat, joiden perinnöllisiä ominaisuuksia halutaan vahvistaa, täyttäisivät kuinka korkeat perinnöllisen aineksen virheettömyysvaatimukset tahansa. Kasvattaja, joka ei tätä sisäsiitoksen pääperiaatetta riittävästi tunne saa varautua mittavaan määrään perinnöllisiä vikoja omaavia kasvatteja.

Fürstenfeld-kennelin johdonmukainen sisäsiitoksen käyttö tuotti joukon menestyksellisiä näyttelykoiria kuten Kandy (1962), Meckie, Miko, Mascha (1963) ja Vilja (1966) von Fürstenfeldin, (kaikilla isänä Bordo von Fürstenfeld ja emänä Citta von Fürstenfeld), Ina von Fürstenfeldin (1961) (Citto von Fürstenfeld - Tonka Germania) ja Jago von Fürstenfeldin (1961) (Bordo von Fürstenfeld - Carmen von Felsingpass). Nämä huippukoirat, niiden korkean sukusiitoskertoimensa ansiosta, olivat useimmiten myös keskimääräistä voimakkaampia periyttäjiä.

Useat kasvattajat, lisääntyvässä määrin myös Saksan ulkopuolella, käyttivät Fürstenfeldkoiria kasvatustyönsä perustana, ja samalla kohottivat rodun tasoa kotimaissaan. Herman Palmerin 1960-luvulla lisääntyneen ja myöhemmin kokonaan vientiin suuntautuneen kasvatuksen seurauksena vaikutti hän dobermannjalostuksen tasoon useissa maailman maissa. Voimakkaaseen sisäsiitokseen perustunut jalostus tuli kuitenkin tiensä päähän 1970-luvun alussa, eikä kehitystä enää tapahtunut. Tämä ei kuitenkaan mitenkään vähennä tämän loistavan kasvattajan merkitystä rodun laadun parantamisessa niin Saksassa kuin kaikkialla muuallakin Euroopassa.

Voimakkaat käyttöominaisuudet omaavalla Vello von Fürstenfeldillä oli erittäin tärkeä rooli rodun edelleen kehittämisessä sekä ulkomuodon, että luonteen suhteen. Kiistatta Vellon jalostukselle merkittävistä pojista tärkeimmät olivat Bryan ja Bonni von Forell, joiden emä oli Kira von Romberg (Bingo von Dornberg - Ilka von Romberg). Myös Jago von Beelenin äiti, Dascha von Forell (1969), oli Vellon tytär. Vellon tyttäret Gisella ja Gogo von der Veste Otzberg olivat voimakkaasti periyttäviä jalostusnarttuja norjalaisessa Doberhill-kennelissä. Niillä oli tärkeä laatua parantava vaikutus pohjois-eurooppalaisessa ja osittain myös itä-eurooppalaisessa jalostuksessa, erityisesti Unkarissa, Puolassa ja Tsekkoslovakiassa. Myös Bronco von Zennin äiti, Elke von Pfälzer Waldheim, oli Vellon tytär.

Toisin kuin Fürstenfeld-koirat, eivät Ernst Wilkingin ja kennel von Forellin kasvatit olleet sisäsiitettyjä Lump von Hagenstolzin suhteen, vaan linjasiitetty Lumpin isoisän Alex von Kleinwaldheimin kautta. Millään Forell-kennelin huippu-uroksista ei Lump von Hagenstolz esiintynyt emälinjoissa ja vain Odin von Forellilla se oli isoisänä, muilla se esiintyy sukutaulussa vieläkin kauempana. Ernst Wilking käytti johdonmukaisesti lähes kaikissa yhdistelmissään jalostusmenetelmänä Alex von Kleinwaldheimin perintöaineksen keskittämistä puhtaan linjasiitoksen avulla, huolimatta siitä, että hän käytti hyvinkin erilaisia uroksia ja narttuja. Näin hän sai aikaan ilman ahtaita sukusiitossuhteita anatomisesti korkeatasoisia dobermanneja, jotka olivat lisäksi voimakkaita periyttäjiä. Näin Wilking saavutti saman tuloksen kuin Palmerkin huomattavasti pienemmällä riskillä saada kantaansa perinnöllisiä sairauksia ja rakenteellisia vikoja.

Voimakkaana persoonana ja Saksan Dobermannyhdistyksen puheenjohtajana Wil king ohjasi jalostusta 1960-luvun puolivälistä aina ennenaikaiseen kuolemaansa saakka 1975, pyrkimyksenä selvästi voimakkaampi dobermann kuin mitä olivat Palmerin Fürstenfeldkasvatit. Forellin koirat olivat vahvaluustoisia ja massavia sekä samalla myös luonteiltaan ystävällisiä ja vapaita. (Wilkingin motto: 'Leistung und Schönheit' / 'käyttöominaisuudet ja ulkomuoto'). Hänellä oli erittäin suuri osuus dobermannkannan laadun parantamisessa Saksassa ja koko Euroopassa. Useat kasvattajat Euroopan eri maissa kuin myös muissa maanosissa hankkivat Forell-koiria kasvatuksensa perustaksi ja parantamiseksi. Syntyi uusi Forell-tyyppinen dobermann, jota leimasi sopivassa suhteessa oleva voimakas luusto ja olemuksen tasapainoinen eleganssi. Tyypillistä oli myös hännän päästä säkään tasaisen selvästi nouseva selkälinja. Tämä tyyppi löi itsensä nopeasti läpi Euroopan eri puolilla. Forell-kasvattien ylivoimaisen hyvä perinnöllinen voima on edelleen saatavissa esille hyvin valituilla linjasiitosyhdistelmillä. Parhaimpana esimerkkinä tämän päivän Euroopassa ehkä vonFranckenhorst-kennel Hollannissa.

Erinomaisiin tuloksiin jalostuksessa päästiin myös toistuvilla Forell-koirien ja Fürstenfeld-linjaisten koirien risteytyksillä. Tätä huomattavan voimakasta Forell- ja Fürstenfeldlinjaisten koirien yhdistämistä Ernst Wilking käytti itse hyväkseen yhdistelmässä Vello von Fürstenfeld ja Kira von Romberg vuonna 1968, mistä yhdistelmästä syntyivät kuuluisat veljekset, musta Bryan ja ruskea Bonni von Forell. Näitä koiria hyödynnettiin jalostuksessa merkittävästi myös ulkomailla, varsinkin Hollannissa, Ruotsissa ja Norjassa.

Vuonna 1964 syntynyt Odin von Forell (1964) oli vahvaluustoinen erittäin lyhytrunkoinen uros, jota omistajansa Ernst Wilking käytti näyttelyissä aina USA:ta myöten ja myi sen myöhemmin Japaniin. Sen vuonna 1968 heinäkuussa syntynyt poika Chico von Forell on jalostusmenetelmänsä suhteen isänsä kaltainen. Sen emä Cita Germania on neljässä ensimmäisessa sukupolvessa Alex von Kleinwaldheimin suhteen kolmasti kerrattu. Chicoa on pidettävä, kuten sen isääkin, äärimmäisen suunnitelmallisen linjasiitoksen tuloksena, joten sen mahtava perinnöllinen voima ei ollut lainkaan yllättävää, kuten myöhemmin ei sen poikienkaan. Ottmar Vogelin mukaan Chicolla oli voimakas, vahvaluustoinen rakenne, sekä hyvä hermorakenne ja normaali dobermannille sopiva taistelutahto. Chicolla oli erittäin merkittävä osuus näiden ominaisuuksien vakiinnuttamisessa nykyiseen dobermannkantaan.

Chico von Forellin tärkeimmät jälkeläiset olivat Flint von Forell (1970), jonka emä oli Kira von Romberg eli sama kuin Bryan ja Bonni von Forellilla sekä vuonna 1971 syntynyt ruskea uros Jago von Beelen, jonka emä oli Dascha von Forell, joka oli taas samaa yhdistelmää kuin Bryan ja Bonni. Mukaan on vielä laskettava von Nymphenburg-kennelin huipulle nostanut Eick von Eschenhof (1973), joka oli voimakkaasti sisäsiitetty Chicon suhteen. Jago von Beelenistä tuli 1975 isä voimakkaista käyttöominaisuuksistaan tunnetulle Bingo von Ellendonkille, joka puolestaan oli isänä erinomaiselle käyttökoira Nicolai von Kloster Kampille. Edelleen on Jago isänä Maailmanvoittaja Bronco von Zennille. Se taas on isoisänä erityisen menestyksekkäälle Flandrischen Löwenin A-pentueelle (Alida, Anka, Amida, Armin, Atlas jne.).

Sisarpuoliparituksesta peräisin oleva Flint von Forellin poika Eick von Eschenhof oli isänä Maailmanvoittaja Berenike von Nymphenburgille. Chicon tyttärestä Amanda von Stifthubista (1971) tuli kantanarttu menestyksekkäälle Hollantilaiselle von Ferrolheim-kennelille. Chicon poikia olivat myös kaksi loisteliasta Hollantilaista urosta, Maailmanvoittaja Alva von Franckenhorst (1971) ja IDC-voittaja Ero von Franckenhorst (1973). Alva von Franckenhorst oli isoisänä erittäin hyvälle periyttäjälle Ebo von der Groote Maatille (1982), joka oli sukusiitoskertoimella 13,7% Alvan ja Chicon suhteen sisäsiitetty. Ebo von der Groote Maat tuotti suhteellisen pienestä jalostuspanoksestaan huolimatta muutamia dobermannjalostuksen ehdottomia huippuja kuten Kalina von Norden Stamm (1985), Falko de los Valientes (1986) ja Tor Bay de Amiluc (1987). Valitettavasti se kuoli yllättäen jo viiden vuoden iässä ja menestyksekäs siitosura jäi kesken.

Samana vuonna kuin Chico syntyi myös jo edellä mainittu Wilkingin B-pentue, vanhempina Vello von Fürstenfeld ja Kira von Romberg. Tästä pentueesta ovat siis legendaariset pentueveljet Bryan ja Bonni von Forell. Bryanista syntyi vuonna 1972, silloin vielä norjalaisen Norden Stamm-kennelin H-pentue, jossa olivat Heidi ja Hilo von Norden Stamm. Näiden sisarusten parituksesta syntyi von Allgäu-kennelin kantanarttu Zarina von Norden Stamm (1976), joka osoitti erinomaisen jalostusarvonsa tuottamalla uroksen Cash von Allgäu (1981). Lukuisissa kokeissa hyvät käyttöominaisuutensa osoittanut Hilo von Norden Stamm oli kaukaisen linjasiitoksen tuote Bordo von Fürstenfeldin suhteen ja se tuotti 1970-luvulla suuren määrän jälkeläisiä, jotka menestyivät sekä näyttelyissä, kokeissa että jalostuskäytössä, mm. Nimrod Hilo von Franckenhorst (1976), Caecilius Cassander von Diaspora (1977), Orpheus von Eschenhof (1978) ja Danica Stamms Juon (1978). Hilon poika oli myös mahtavan panostuksen Saksalaiselle dobermannjalostukselle antanut Ali von Langenhorst (1977). Merkittävimmät Ali von Langenhorstin jälkeläiset ovat edellämainittu Flandrischen Löwenin A-pentue, missä emänä oli Alexa von Heiderhof (Bronco von Zenn - Eicke von Stadtwald). Varsinkin pentueen nartuilla Alidalla, Ankalla ja Amidalla on viime vuosina ollut tärkeä panos dobermannjalostuksessa. Niiden jälkeläisiä ovat mm. Kalina ja Kastra von Norden Stamm (1985), Mia von Norden Stamm (1987), Rottkäppchen Cara (USA 1987) ja Danzig von Adlercrest (USA 1987).

Bryan von Forellin jalostuksellinen arvo tuli voimakkaasti hyödynnetyksi myös Skandinavian maissa Ruotsissa ja Norjassa, asuihan se itse Ruotsissa. Merkittävien poikiensa Hilo von Norden Stammin ja Don Dayan von Franckenhorstin kautta Bryanin arvokas perintöaines saatiin levitettyä myös keski-eurooppalaiseen dobermannjalostukseen. Suunnitelmallisten sisä- ja linjasiitosparitusten ansiosta sen vaikutus nykyiseen eurooppalaiseen dobermanniin on vähintäänkin yhtä merkittävä kuin Chico von Forellin.

Bryanin ruskea pentueveli Bonni von Forell sen sijaan jäi Saksaan ja sitä käytettiin myös runsaasti jalostukseen. Varsinkin von Hagenstern-kennelin omistaja R.Kröner sai Bonnin avulla useita suuria menestyksiä, kuten Ero, Gido, Greif, Jago ja Jürgen von Hagensternin, kaikilla emänä oli toinen kennelin kantanartuista, Dona von Eichenhain (Rondo von Forell - Hella von Forell). Ero myytiin Ranskaan, missä se vaikutti vahvasti paikalliseen jalostukseen 1970-luvun puolivälissä ja Jürgen myytiin Hollantiin, missä kennelit von Ferrolheim ja von Neerlands Stam hyödynsivät tehokkaasti sen perintöainesta. Ferrolheimin A- (Aldo, Armin, Abbas, Astrid Amanda) ja G- (Glenn, Gwendolyn) pentuiden kautta Jürgen vaikutti positiivisesti dobermannjalostukseen useissa muissakin Euroopan maissa, eniten ehkä Italiassa. Muista Hagenstern-kennelin kasvateista kannattaa mainita paljon siitokseen käytetty 1972 syntynyt Nero von Hagenstern (Flint von Forell - Gräfin von Hagenstern) ja Maailmanvoittaja, 1973 syntynyt Omar von Hagenstern (Armin Meckie von Roten Feld - Dona von Eichenhain).

Don Dayan von Franckenhorst (16.12.1973) isä: Bryan von Forell emä:Olive of Bamby's Pride kasv: S.David von Franquemont-Freudenberg Don Dayan von Franckenhorst vaikuttaa edelleen tänä päivänä voimakkaasti eurooppalaiseen dobermannjalostukseen poikansa Alpha von le Dobryn kautta. Keinosiemennyksen tuloksena syntyneestä D pentueesta tuli yksi Hollantilaisen Franckenhorst-kennelin parhaista. Don Dayanin lisäksi siinä oli useita muitakin huippuyksilöitä.

Bonni von Forellin vaikutus nykyiseen eurooppalaiseen dobermannkantaan on kuitenkin huomattavasti vaatimattomampi kuin Bryan tai Chico von Forellin. Käytännössä Bonni-linja on lähes kadonnut 1990-luvun alussa vallalla olevista linjoista. Johtavia linjoja tämän päivän eurooppalaisessa dobermannjalostuksessa ovat Alpha von le Dobryyn (1979) (Don Dayan von Franckenhorst - Tanja von der Kunnemaborgh) perustuva linja, jota parhaimmillaan edustavat seuraavat huippu-urokset. Graf Guido von Franckenhorst (1985) (Alpha von le Dobry - Vivre Vivien von Franckenhorst), Arthos von Deister (1985) (Alpha von le Dobry - Chiela von Odenwald), Hargos van het Wantij (1986) (Alpha von le Dobry - Esmir von Hermansjomaik), Semper Sciff von Stevinhage (1986) (Alpha von le Dobry - Karlene von Stevinhage), Graaf Quirinus von Neerlands Stam (1987) (Alpha von le Dobry - Dea Dolores von Franckenhorst), Eick von Rappenau (1987) (Alpha von le Dobry - Anuschka von Haberhof), Hillo Royal Bell (1989) (Hargos van het Wantij - Karmel Kesia von Diaspora) ja Gamon di Campovalano (1990) (Graaf Quirinus von Neerlands Stam - Mali di Campovalano). Toinen vallalla oleva linja perustuu Baron Bryan von Harro's Bergiin (1985) (Baron Cecar von Rensloo - Vitesse von Franckenhorst). Tätä linjaa edustavat lähinnä Lucifer von Roveline (1987) (Baron Bryan von Harro's Berg - Jenna von Roveline), Ninjo von Norden Stamm (1987) (Baron Bryan von Harro's Berg - Kalina von Norden Stamm), Elvis von Lerchenfeld (1988) (Baron Bryan von Harro's Berg - Bonny von Estetal) ja Antheus d'Araceli (1990) (Ninjo von Norden Stamm - Jurah van het Wantij).

ZTP-testin käyttöönotto Saksassa 1957 merkitsi ratkaisevaa parannusta dobermannin luonteessa. Kaikkien jalostukseen käytettävien koirien tarkastaminen poisti jalostuksesta arat, hermostuneet ja liian aggressiiviset koirat. Nykyisessä muodossaan ZTP on Saksassa ollut vuodesta 1976. Myös 'Körungilla', joka on ZTP:tä monipuolisempi ja vaativampi tarkastus, on vielä ollut oma merkityksensä saksalaisen dobermannin luonteen kehittymisessä. ZTP:n läpäisemisen edellytyksenä oleva vaatimus, että koira ei sairasta lonkkaniveldysplasiaa (HD) on myös oleellisesti parantanut koirien terveyttä tältä osin. Tulevaisuudessa ZTP:tä tulisi kehittää siten, että myös muista dobermannille ominaisista perinnöllisistä sairauksista tulisi tarkastuksen yhteydessä esittää omat lääkärintarkastuslausunnot. Tällaisia selvästi dobermannille ominaisia sairauksia ovat mm: kardiomyopatia (sydänvika), von Willebrandin  tauti (verenvuototauti), Wobbler-syndrooma (liikunnan häiriintyminen, joka johtuu selkäytimen painerasituksesta kaularangan degeneraatiomuutosten seurauksena), hypotyreoosi (kilpirauhasen vajaatoiminta), PHTVL/PHPV (silmäsairaus) sekä CAH (maksasairaus). Kaikkien siitokseen käytettävien koirien tarkastaminen perinnöllisten sairauksien varalta edesauttaisi varmasti dobermannin jalostusta yhä terveemmäksi ja paremmaksi palveluskoiraksi, "Koirien Kuninkaaksi".

(c) 1992 Hannu Asumaa

Lähdeluettelo:
DER DOBERMANN / Gerhard Schüler
DER DOBERMANN / Ernst Wilking
DOBERMANN-PLEZIER IN NEDERLAND / J.M. v.d. Zwan
HISTORY OF THE DOBERMANN / Simon Rietveld
HUND UND UMWELT / Friedrich Karl Dorn
IN THE BEGINNING..... / J.M. v.d. Zwan
THE BOOK OF DOBERMAN PINSCHER / Joan McDonald Brearley
THE NEW DOBERMAN PINSCHER / Joanna Walker
ZUCHT UND SPORT MIT DEM DOBERMANN / Ottmar Vogel

Käännöstyössä merkittävästi avustanut Helena Kanerva.