Dobermannin alkuperästä

DOBERMANNIN ALKUPERÄSTÄ

kirjoittanut Bitten Jönsson

Suomen dobermannyhdistys ry:lle kääntänyt Outi Vilkuna

 

Tämä on vain kooste löydettävistä tiedoista. Tarkoituksena on antaa yleiskatsaus Dobermannin alkuperästä ja rodun kehityksestä ensimmäisen maailman sotaan asti.

Dobermann-rodun kantanarttu ”Wattenrock” risteytys nk. ”teurastajankoirasta” ja pinseristä. ”Teurastajankoira” itsessään oli muodostunut useasta rodusta, kuten Stoppelhopser ja Beauceron mainitaksemme kaksi niistä roduista , joita ”teurastajankoiraan” oli sekoitettu. Stoppelhopser, jota kutsuttiin myös Thüringin paimenkoiraksi, on jo kuollut sukupuuttoon mutta sitä löytyy usean Euraasialaisen rodun taustoista.

Wattenrock” oli pinserityyppinen narttu, jolla oli harmahtava pohjakarva. Se yhdistettiin pinseriin ja tämä tuotti ”Bisart” nimisen nartun, joka tunnettiin myös Bismarck -nimellä. ”Bisartin” tiedetään olleen oman aikansa mittapuulla kookas narttu, jolla oli keltaiset merkit ja terävä luonne. ”Bisart’in ” ensimmäisessä pentueessa oli sinisiä pentuja ja tämän pentueen isä oli todennäköisesti emän sisarus tai monirotuinen, jossa oli Beauceronia ja pinseriä….joten ei ollut yllättävää, että sininen väri tuli läpi sillä sekä Stoppelhopser että Beauceron kantoivat ja kantavat edelleen tätä väriä. Stopplehopserin tiedetään kantaneen myös luonnon töpöhännän mahdollistavaa geeniä.

Historiallisista asiakirjoista tiedetään Stoppelhopserin perimän olleen vahva eikä sitä syrjäyttänyt edes Manchesterin terrierin sekoittaminen tähän perimään. Tästä voi myös päätellä, että aina siihen asti kunnes Manchesterin terrieriä lisättiin perimään muodostui se ensisijaisesti pinseristä ja Wattenrockiin tehdyistä linjauksista. Tästä ei kuitenkaan ole säilynyt mitään sellaisia asiakirjoja, jotka yksiselitteisesti vahvistaisivat tämän.

On myös spekuloitu rottweileria lisätyn mutta tätä ei voida vahvistaa. Mikäli rottweileria olisi käytetty Dobermannin luomiseen, niin olisi todennäköisempää, että se olisi tapahtunut teurastajankoiran kautta, ei niinkään puhdasrotuista Rottweileria lisäämällä. Samaa voidaan sanoa väitteistä, joissa esitetään Tanskandoggia käytetyn jossain rodun kehittämisvaiheessa.

Monia rotuja on siis mainittu mutta yhdestäkään ei ole pitävää näyttöä, poikkeuksena Gordonin setteri, jota käytettiin tavoitteena lisätä tan-värin syvyyttä. Yritys epäonnistui ja se hylättiin.

Toisaalta on melko mahdollista, että Beauceronia käytettiin ja jopa ennen 1890, mikä näkyy koirien ilmiasussa ja selittää myös sen miksi takajaloissa saattaa satunnaisesti ilmetä lisävarvas. Tutkittaessa saman aikakauden Beauceroneja on näiden kahden rodun jaettu geneettinen perimä selkeästi havainnoitavissa, erityisesti 1900 jälkeen niitä ei voi olla näkemättä.

( Kuvassa etualalla istuva koira on nimeltään ”Schnupp”)

Vuosien 1884 ja 1890 välillä kasvatustyö oli hyvin poukkoilevaa mutta on hyvin todennäköistä , että historiassa kantakoiriksi nimetyt yksilöt ovat suoraan sidoksissa ”Wattenrock” -narttuun.

 

 Beaucderonin taustaa

Beauceronin tausta muodostuu monien rotujen yhdistämisestä, ja ”primitiivisessä” tyypissä on havaittavissa useita piirteitä

  • keskimääräinen koko pienempi kuin nykyään, hyvin ilmeikäs pää

  • paimennustaipumus, erityisesti isomman karjan ajoon soveltuva

  • kovuus

  • älykkyys

vähemmän huomiota kiinnitettiin yhdenmukaiseen tyyppiin ja tästä syystä se ei ollut niin selkeä.

Rotumääritelmä laadittiin 1896 kun Beauceron hyväksyttiin omaksi rodukseen:

  • korkeus: urokset 60-70vm / nartut 60-65 cm

  • paino: urokset 28-35 kg / nartut 22-28 kg

  • kokona suositaan keskikokoista, jolloin koira on ketterämpi

  • syvä rintakehä

  • suora ylälinja

  • leveä ja vahva lantio

  • hieman laskeva lanne

  • niska hieman kaareva

  • lavat kaarevat

  • suora sileä pää, ei liikaa otsapengertä

  • vahva kuono

  • vahvat leuat

  • kirsu aina musta

  • silmät keskikokoiset, ei pyöreät, tummanruskeat – vaaleampi sävy hyväksyttävä muilla kuin mustilla koirilla

  • korvat osin koholla, eivät täysin riippuvat, kuitenkin päätä myötäilevät tai täysin pystyt

  • karva kova/ karkea mutta ei liian lyhyt (osin pitkähkö)

  • karvapeitteen väri musta selkeillä tan-merkeillä, muut värit hyväksytään kuten esim. tumman harmaa, rusehtava ja laikukas

  • häntä: pituus vaihteleva mutta usein typistetty, luonnontöpö oli yleinen

  • ylimääräiset varpaat takajaloissa

  • luonnostaan suojeleva ja vartioiva koira

  • mukautuva ja kuuliainen, koulutettavissa oleva

 

 

Karvapeitteen tan-värin parantamiseksi Gordonin setteriä käytettiin ja tämän tulokset olivat nähtävissä niinkin aikaisin 1887/1898, jolloin koirilla nähtiin lyhyempi karvapeite ja voimakkaampi tan-väri – samaan aikaan myös koko oli kasvanut. Beauceronin ja Dobermannin yhdistäminen oli hyvin yleistä tuohon aikaan, ei tyypin tai rakenteen ylläpitämiseksi vaan rodun monimuotoisuuden ylläpitämiseksi.

 

 

Karvapeitteen tan-värin parantamiseksi Gordonin setteriä käytettiin ja tämän tulokset olivat nähtävissä niinkin aikaisin 1887/1898, jolloin koirilla nähtiin lyhyempi karvapeite ja voimakkaampi tan-väri – samaan aikaan myös koko oli kasvanut. Beauceronin ja Dobermannin yhdistäminen oli hyvin yleistä tuohon aikaan, ei tyypin tai rakenteen ylläpitämiseksi vaan rodun monimuotoisuuden ylläpitämiseksi.

Kasvatus suositukset seurasivat tuon ajan standardeja:

  • pitkät sileät päät, ei liikaa otsaperngertä, kaari silmien yläpuolella ei liian korostunut

  • kallo ei liian suuri / leveä/ korkea

  • tiivis nahka

  • ei liikaa huulia

  • kirsu ei liian suuri

  • yhdenmukaiset päänlinjat (erityisesti huomioitu Beauceroneissa, joissa muuta rotua)

  • tummat silmät, tulee välttää vaaleampia sävyjä

  • nk. normaali hännän pituus

  • karva tiivis, kova ja mahdollisimman musta sekä karhea

  • keskikokonen

Pentueet saattavat olla suuria ja näin ollen pentuekokoa kehotettiin karsimaan – 6 pentua oli suosituskoko – ja tulisi suosia sellaisia, joilla oli takajaloissa lisävarpaat.

Beauceron on työkoira ja tulisi sellaisena säilyttää.

Lähde: M. Boudonneau & M.A. Straudin

Phillip Grünig’in mukaan Dobermann-tyyppisiä koiria tiedettiin olleen Apoldan seudulla jo ennen kuin Karl Dobermann ryhtyi niitä kasvattamaan noin vuonna 1880. Kun nämä koirat tuotiin esille Apoldan vuotuisilla koiramarkkinoilla niin moni viehättyi niihin. Ne tulivat melko suosituiksi ja ne mainittiin erinäisissä sanomalehdissä ja julkaisuissa tyypillisenä ”Thüringin rotuna”, jonka oli luonut tavallinen työmies risteyttämällä pinseriä ja paimenrotuisia koiria (todennäköisesti Beauceronin ja Stoppelhopserin sekoituksia). Rotu, joka näin tunnettiin Dobermannina tuotiin esille näyttelyissä 1897 Erfurthissa, 1899 Berliinissä ja 1900 Apoldassa. Koiraharrastajat ottivat rodun hyvin vastaan ja hämmästelivät sen ”uutena” rotuna ilmentämää yhdenmukaista tyyppiä.

Beuceron

Dobermannin isänpuoleinen edeltäjä sanotaan olevan teurastajankoira – mutta monissa lähteissä mainitaan myös Thüringin paimenkoira ja jotkin Dobermannin varhaiset piirteet - paimentaminen ja suojelu - liittyvät Beauceroniin, joten on hyvin todennäköistä, että kyseinen teurastajankoira oli itse asiassa Beauceron tai Beaceronin ja Stopplehopserin (Thüringin paimenkoiran) sekoitus.

Piirteet, jotka juontavat Stopplehopserista (Thüringin paimenkoirasta):

  • diluutioväri on mahdollinen

  • luonnon töpöhäntiä saattoi ilmetä

Nämä ovat piirteitä, joita esiintyy Beauceronin ja Dobermannin ohella myös Saksanpaimenkoirilla.

(kuva: Junno v Frankfurt – 1900)

Aikakaudelta saatavilla oleva kuvamateriaali todistaa vahvoista samankaltaisuuksista rotujen ilmiasun osalta, olipa kyseessä sitten Beauceron tai Dobermann, ja koska on todisteita siitä, että näitä kahta rotua sekoitettiin myös 1900 jälkeen, on vielä yksi rodun esi-isä huomioitava – Manchesterin terrieri. Ensimmäinen koira, josta on osoitettavaissa selkeä sukulinja Manchesterin terrieriin, on Ada v Apolda, ja tyttärensä Lady v Ilm-Athen (syntyi 1899), joka oli erittäin suosittu aikansa kasvattajien keskuudessa. Phillip Güringin mukaan Ada v Apoldan taustat ovat epäselvät mutta Manchesterin terrierin vaikutus on osoitettu. Tämä näkyy sekä koirien karvapeitteessä ja tan- värissä että myös pään tyypissä. Piirteitä, jotka ovat havaittavissa molemmissa roduissa Beauceron ja Dobermann erityisesti 1900 jälkeen. Manchesterin terrierin vaikutusta lisättiin käyttämällä puhdasrotuista Lady v Calenbergia (syntynyt 1901) ja Lady Bittner’iä, jonka emä oli osin Manchesterin terrieri. Manchesterin terrieriä lisättiin myös sen jälkeen kun rotuun oli sekoitettu Greyhoundia.

(kuva Manchesterin terrieri, julkaistu Joululehdessä 1900)

 

Ensimmäinen tiedossa oleva Manchesterin terrierin lisääminen rotuun tapahtui kahden nartun – Lady vom Ilm-Athen ja Lady v Calemberg, syntyneet 1899 ja 1901, kautta.

Lady v Ilm-Athen

Historian kirjat kertovat meille, että Manchesterin terrierin vaikutus tuli tähän yksilöön sen emälinjan ”Ada v Apoldan” kautta – launaus Phillip Grünigiltä: ”tyttäressään Lady v Ilm-Athenissa oli Manchesterin terrierin verta, eli Lady v Ilm-Athen oli ainakin 25% Manchesterin terrieri.

Lady v Calemberg

Tämä narttu oli 100% Manchesterin terrieri molempien vanhempiensa ollessa Manchesterin terriereitä.

Molemmilla nartuilla oli merkittävä vaikutus Dobermann-rodun kehityksessä, ei vain niiden oman jalostustuskäytön kautta, vaan myös niiden jälkeläisten jalostuskäytön kautta. Tämä on myös se ajakohta rodun historiassa, jossa Stoppelhopserin vaikutus merkittävästi vähenee.

Olemme vielä rodun kehityksen varhaisessa vaiheessa. 1904 syntyy musta Greyhound nimeltä Max. Maxista tulee seuraava lisäys uuden rodun perimään. Saksalaisten jalostusasiakirjojen kautta ollaan pystytty jäljittämään joitakin sen jälkeläisiä, erityisesti ne, joita käytettiin jatkojalostukseen: 

 

Stella v Hessen (Max & Flora v Ried)

Draga v d SedandRuh (Max & Flora v ried)

Caro v Nijmegen (Max & Norma v Friesland)

Näitä kolmea narttua käytettiin jalostukseen eri maissa Euroopassa: Saksassa, Tsekissä ja Hollannissa. Joitakin menestyksekkäämmin kuin toisia. Näiden narttujen jälkeläisiä vietiin useisiin maihin Euroopassa sekä Yhdysvaltoihin.

Maxin oman vaikutuksen lisäksi myös sen jälkeläisillä oli suora vaikutus rodun kehitykseen. Jotkin sellaiset piirteet, jotka ovat yleensä nähtyjä vain Greyhooundissa, hylättiin jatkojalostuksesta ensimmäisissä sukupolvissa. Tällaisia olivat esim. yksilöt, joilla ei ollut tan-merkkejä, soopeli / merle väritys…ei-toivotut piirteet, joista oli asiakirjojen mukaan helppoa päästä eroon. Toiset ei-toivotut piirteet olevat vaikeammin karsittavissa: liian kiilamaiset päät, liian pitkä kuono-osa johtaen virheelliseen purentaan. Tähän pitää lisätä myös luonneominaisuudet, joiden osalta mentiin valtavasti takapakkia. Tätä kuvaavat kirjoituksissaan Gerhaard Schüler ja Phillip Grüning.

Edellä mainituista ongelmista johtuen kasvattajat ryhtyivät linjaamaan takaisin Manchesterin terrieriin. Niinkin myöhään kuin 1914 Manchesterin terrieriä sekoitettiin suoraan rotuun. Phillip Grüning on dokumentoinuut tämän.

1933 Saksan Dobermann yhdistys tutki Dobermann rodun alkuperää ja huolellisen tutkmuksen jälkeen päädyttiin siihen, että pinseri oli yksi merkittävistä roduista taustalla. Tämä on yhtäpitävää Karl Dobermannin poikien asiakirjojen kanssa, joissa ”Wattenrock”-nimellä tunnettu narttukoira oli pinseriemästä.

 

Rotukirja:

Pentue (1884)

uros: teurastajankoira – emä: Bisart

Bisart (1882)

uros: pinseri – emä: Wattenrock

Wattenrock – kantanarttu (1880)

uros: teurastajankoira – emä: pinseri

 

Ylläolevaan asiakirjaan perustuen on melko luotettavaa todeta Dobermannin alkuperän juontuvan seuraavista kolmesta:

  • pinseri

  • Beauceron / Stoppelhopser

  • Manchesterin terrieri

 

 

Dobermann 1922

Tiedot ja yksityiskohdat perustuvat asiakirjoihin ja sukukirjatietoihin erinäisitä rotukirjoista, jotka vahvistavat toisiaan.

Viittaukset / Lähteet:

  • Phillip Grüning

  • Simon Rietveld

  • Gerhard Schüler

  • viralliset saksalaiset rotukirjat

  • Beauceronia koskevat historialliset asiakirjat

  • eri roduista julkaistut kuvat

 

 

Teksin julkaisuun saatu lupa kirjoittajalta Bitten Jönsson