Jalostus

JALOSTUSTEORIAA JA KÄYTÄNNÖN OHJEITA

I   Sukusiitoskerroin
II  Heritabiliteetti eli periytyvyysaste
III  Karsinta ja valinta
IV  Populaatio
V   Teorian huomioiminen käytännön dobermann-jalostuksessa
VI  Rotujärjestö, jalostus ja kansainvälinen toiminta
VII  Kasvattajat

Populaatiojalostuksesta
Nykypäivänä populaatiojalostus ja sen lainalaisuuksien ymmärtäminen on noussut yhä tärkeämmäksi koiranjalostuksessa. Rodun harrastajien ja jalostuksesta vastaavien tulisi ymmärtää rodun kokonaisvaltainen tilanne, ja se miten rotua kokonaisuutena tulisi analysoida. Yksittäisten eläinten suoritukset tulee suhteuttaa Suomessa, Euroopassa ja koko maailmassa esiintyvien populaatioiden tilanteeseen.

I SUKUSIITOSKERROIN

I A Määritelmä ja selitys

Sukusiitoskerroin / sukusiitosaste (SK, COI coefficient of inbreebing ) on matemaattinen arvo, joka kuvaa yksilön mahdollisuutta (todennäköisyyttä) periä yhteisten esivanhempien identtisiä geenejä vanhempiensa kautta. Sukusiitoskerroin/-aste ilmaistaan prosentti- tai desimaalilukuna (esimerkiksi 10% tai 0,10).
Homotsygotia, geenialueiden yhdenmukaistuminen, voi olla haluttua, sillä lisäämällä yhdenmukaistumista, yksilöön voidaan vakiinnuttaa toivottuja ominaisuuksia. Homotsygotia on myös haitallista, sillä moni piilevä sairaus ja elimistön puolustusjärjestelmän heikkous vahvistuu, tulee esiin ja vakiintuu. Sairauksien ja heikkoustekijöiden hallinta koiranjalostuksessa on vaikeaa, joten sekä kasvattajien, että rotua harrastavien kannattaa erittäin tarkkaan punnita homotsygotiaan pyrkivän parituksen, (jossa sukutauluun haetaan sama yksilö koiran isän ja emän kautta), hyödyt ja haitat. Yhdistelmän sukusiitosaste laskee merkittävästi, jos jalostukseen käytettävät yksilöt (huolimatta omista korkeista sukusiitosprosenteistaan) eivät ole läheistä sukua keskenään!

Sukusiitoskertoimen yksilötason merkityksen lisäksi homotsygotiaa pitää tarkastella myös koko rodun kannalta. Pentuekohtaiset korkeat sukusiitoskertoimet kertovat samalla koko rodun sisäisen perinnöllisen muuntelun häviämisestä, sillä kun geenienlokukset (geenipaikat) yhdenmukaistuvat sukusiitosasteen kasvaessa, paikan ns. rinnakkaisalleelit katoavat. Jos rodussa alueellista muuntelua on vain vähän, haitallisten ominaisuuksien hävittäminen vaikeutuu ja saattaa vaatia kadotettujen geenipaikkojen alleelien etsinnän esimerkiksi vieraasta rodusta. Koko rodun vuosittaisille sukupolville lasketun sukusiitoskertoimen voimakas kasvu saattaa olla hälytys tulevista hankaluuksista, erikoisesti jos sukusiitosprosentin kasvu liittyy muihin ongelmia tuottaviin tekijöihin, kuten pieni populaatiokoko, rajoittunut geenivaihto (tuontien vähäisyys), geneettiset pullonkaulaefektit (äkillinen, hallitsematon eläinmäärän lasku). Homotsygotian lisäntyminen ei saa aikaan uusia sairauksia, vikoja tai heikkouksia. Se vain tuo esiin jo olemassa olevat ongelmat ja vakiinnuttaa niitä rotuun.

I B Laskenta

Yksilön sukusiitosasteen laskemiseksi tarvitaan viidestä kymmeneen polven sukutaulutietoja (=uusi sukusiitos). Monet ohjelmat, joita on tarjolla koiranjalostukseen, osaavat laskea luvun automaattisesti. Käsivarainen laskenta edellyttää tutustumista perusasteen genetiikan kirjoihin ja pientä vaivannäköä. Kymmenen tai useamman sukupolven sukutaulu (=historiallinen sukusiitos) kertoo enemmän todellisesta sukusiitosasteesta, sillä yksilön sukulaisten omat sukusiitoskertoimet vaikuttavat jälkeläisen kertoimeen. Rodunjalostuksessa sukusiitoskertoimia laskettaessa käytetään noin viiden polven sukutaulutietoja (uusi sukusiitos), esimerkiksi jos halutaan vertailla sukusiitoskertoimen muutoksia vuositasolla. Suositus on, että suunnitellun yhdistelmän sukusiitosaste ei olisi korkeampi kuin 6%, joka vastaa serkusparitusta. Uusi sukusiitos on vahingollisempaa kuin historiallinen sukusiitos, eikä niitä pidä verrata keskenään. Populaation historiallinen sukusiitosaste nousee väistämättä koko ajan.

Asiantuntijoiden suositusten mukaan populaation (esim. Suomessa vuosittain rekisteröityjen dobermannien) sukusiitosaste ei saisi nousta vuositasolla yli 0,25-0,5% tai yhden sukupolven (=neljän/viiden vuoden) aikana yli 1-2,5%.

Keskimääräinen sukusiitosasteen nousu populaatiossa =deltaF , voidaan laskea joko käyttämällä hyväksi ns. tehollista eli effektiivistä populaatiokokoa: (Ne ) deltaF = 1/2Ne , jossa Ne = 4x Nuroksetx N nartut / Nurokset + Nnartut

(Nurokset , Nnartut  tarkoittaa  todellisten jalostukseen käytettyjen UROSTEN JA NARTTUJEN lukumäärää,) tai kaavasta: deltaF = 1/8Nurokset + 1/8Nnartut,

Suomessa dobermannin vuosittainen sukusiitosaste on ollut viimeisen 50 vuoden aikana 8 polvella laskettuna seuraava:
1960 7,41% 1985 12,08%
1965 6,60% 1990 9,57%
1970 9,60% 1995 9,25%
1975 10,21% 2000 8,15%
1980 14,46% 2005 8,89%

II HERITABILITEETTI ELI PERIYTYVYYSASTE

Suurin osa näkyvistä jalostuksellisesti merkittävistä ominaisuuksista eivät periydy yksinkertaisten Mendelin lakien mukaisesti vaan monien geenien vaikutuksesta ns. kvantitatiivisesti. Kvantitatiivisesti periytyvien ominaisuuksien ilmiasuun eli fenotyyppiin vaikuttaa useampi geeni mutta myös ympäristö muokkaa ilmiasua. Ominaisuuden periytyvyydellä, heritabiliteettiarvolla pyritään arvioimaan tilastomatemaattisesti ominaisuuden geneettisten komponenttien osuutta erilaisissa ympäristöissä. Periytyvyysaste, heritabilitettiarvo desimaali- tai prosenttilukuna kuvaa, kuinka suuri osa ominaisuuden eroista eläinten välillä johtuu perinnöllisistä tekijöistä. Samalla nähdään kuinka suuri osa ilmiasusta johtuu ulkoisista tekijöistä. Eräs tärkeimmistä ulkoisista tekijöistä on ominaisuuden testausmenetelmä. Ominaisuuden heritabiliteettarvoa voidaan myös pitää jonkinlaisena mittarina ominaisuuden arvostelumenetelmän luotettavuudesta.

Heritabiliteettiarvoa käytetään havainnollistamaan ominaisuuden jalostuksellisen edistämisen mahdollisuudet. Jalostuksellinen eteneminen on heikkoa, jos jalostusvalinta tai karsinta matalan heritabiliteettarvon ominaisuuksien kohdalla perustuu vain yksilön omiin tuloksiin. Tällaisia ominaisuuksia, on tehokkaampaa jalostaa jälkeläisarvostelujen ja/tai lähisukulaisten testitulosten huomioinnin avulla (laskemalla yksilölle ominaisuuden indeksi). (Mäki 2007). Suuri osa esim. käyttäytymisominaisuuksista on periytyviä, mutta niillä on matala periytyvyysaste. Heritabiliteettiarvo ei ole staattinen, vaan rotu- ja populaatio- ja testikohtainen sillä, kuten edellä mainittiin, sen arvoon vaikuttaa voimakkaasti kussakin populaatiossa käytetyt ominaisuuden arvostelumenetelmät. Mitä täsmällisempi ja luotettavampi on arvostelu, sitä suuremmaksi kohoaa heritabiliteettiarvo.

Heritabiliteettiarvojen vertailu jalostuskäytössä:
alle 0,2 (20%) alhainen
0,2-0,3 (20-30%) kohtalainen
yli 0,4-0,5 (40-50%) korkea
Hedelmällisyyden, sairauksien vastustuskyvyn, elinvoiman peritytyvyysarvot ovat yleensä n. 0,1.
Luonteeseen ja käyttäytymiseen liittyvät arvot ovat usein 0,1-0,3 alueella
Kasvunopeus ja eräät luonteenpiirteet kuten metsästystaipumukset, vartioimistaipumus ovat 0,3-0,6 alueella

III KARSINTA JA VALINTA

III A Koiran jalostusarvo

Eräs tärkeimpiä asioita jalostuksessa on yrittää selvittää eläimen todellinen jalostusarvo ominaisuuden suhteen. Elävässä elämässä emme koskaan tiedä, mikä on eläimen jalostusarvo, vaan joudumme käyttämään arvioita. Nämä arviot, joita kutsutaan myös valintakriteereiksi ovat mitattavia arvoja, testien ja tutkimusten tuloksia jostain eläimen itsensä ja/tai yhden tai useamman sukulaisen suorituksesta tai ominaisuudesta (=fenotyyppi- l. ilmiasuarvoja). Asettaessamme eläimiä arvojärjestykseen jonkun ominaisuuden / ominaisuuksien suhteen käytetään arvioitua jalostusarvoa. Mitä varmempi arvio on sitä varmempi on yksilöiden arvostelujärjestys.

Testit ja tutkimukset ovat välttämättömiä koiran geneettiseen arviointiin. Useimmiten geneettinen testaus on fenotyypin, näkyvän ilmiasun testausta. Tällä hetkellä löytyy vain muutamia testejä, jotka testaavat suoraan genotyyppiä (esim. dobermannilla v.Willebrandin sairaus).
Koiran jalostusarvoa määritettäessä kannattaa huomioida seuraavia tekijöitä:

  • yksilöiden osallistumismäärät jalostusarvoa analysoiviin testeihin. Muutaman koiran tulokset eivät ole merkittäviä, mikäli suurin osa populaatiosta on ominaisuuden suhteen tutkimattomia.
  • testausten ja tutkimusten luotettavuus jalostusmittarina (heritabiliteettiarvo). Heikosti periytyvät ominaisuudet eivät ole jalostettavissa luottamalla yksilöiden testituloksiin.
  • testattavien ominaisuuksien merkitys rodulle. Koiran jalostuksessa löytyy paljon rotukohtaisia ominaisuuksia, joilla ei ole merkitystä toisille roduille eikä niitä siten tarvitse huomioida muiden jalostuksessa.
  • kaikkien testattavien ja karsinnassa huomioitavien ominaisuuksien keskinäinen suhde (tärkeysjärjestys). Joka rodussa pitäisi määrittää ominaisuuksien tärkeysjärjestys tarkemmin kuin vain esimerkiksi luonne, terveys, ulkomuoto.

III B Valinta

Valinta tulisi suorittaa luotettavasti. Useimmat eläimen ominaisuuksista ovat ympäristötekijöiden vaikutuksille alttiita. Ympäristötekijöiden osuuden kasvaessa sattuman osuus jalostustuloksessa kasvaa. Ääritapauksessa, mikäli testataan vain ympäristötekijöiden aiheuttamaa ominaisuutta, jalostus etenee täysin sattumanvaraisesti. Mikäli jotain testiä tai tutkimusta halutaan käyttää karsimiskriteerinä, on ehdottomasti oltava selvillä testin luotettavuudesta ja ympäristötekijöiden vaikutuksesta siihen. Lisäksi on huomioitava ominaisuuden haitallisuus rodulle ja kulloinenkin tarve karsia ominaisuuden perusteella, vaikka testin luotettavuus olisi hyvä. Saattaa olla välttämätöntä esim. vaikeiden sairauksien kasvuriskien pienentämiseksi laskea jalostuksellisia vaatimuksia vähemmän merkityksellisten tai geneettisesti epäluotettavampien testien suhteen.

Periaatteessa valinnassa pyritään käyttämään vain hyviä tai parhaita yksilöitä jatkamaan sukua. Valintakriteerejä tiukentamalla lasketaan kuitenkin helposti käyttöön jäävien jalostuseläinten määrää. Jalostuseläimet tulevat liian läheisesti sukulaisiksi ja populaation sukusiitoskerroin kasvaa. Lisäksi on vaarana, että tiukempi valinta perustuu virheellisiin, vain näennäisiin huipputuloksiin, jolla ei todellisuudessa ole geneettistä merkitystä. Ellei ensimäistä kohtaa (valinta perustuu jalostuksellisesti luotettaviin tuloksiin) huomioida samanaikaisesti, jalostustulos voi olla rodun kannalta katastrofi.

Jalostuksen etenemiseen vaikuttaa myös valintakriteereinä käytettävien ominaisuuksien määrä. Keskittymällä jalostamaan vain muutamia ominaisuuksia jalostus etenee jo muutamassa sukupolvessa. Etenemistä vauhdittaa ominaisuuden korkea heritabiliteetti. Tulos on aivan päinvastainen jos valintakriteereitä on paljon ja ominaisuuksilla on matala heritabiliteetti. Jalostuksellinen eteneminen voi pahimmassa tapauksessa olla sattumanvaraista.

Jalostuksessa voidaan yrittää suosia lyhyempiä sukupolven välejä ja ottaa yksilöt jalostuskäyttöön aiemmin. Tällä tavalla saadaan hyödyllistä tietoa koirien todellisesta geneettisestä arvosta jälkeläistarkastusten avulla. Kohta edellyttää kuitenkin, että jälkeläistarkastuksia suoritetaan monella eri saralla, niin terveystulosten, kuin luonnetta analysoivien testien suhteen. Luonnetta analysoivat testit olisivat hyödyllisempiä, mikäli niitä voitaisiin suorittaa yksilöille varhaisemmalla iällä kuin tällä hetkellä. Ympäristövaikutukset tuloksiin olisivat pienemmät ja tulokset saataisiin hyötykäyttöön aikaisemmin. Varhaisemmat tulokset mahdollistaisivat myös esim. uroksen jalostuskäytön tilapäisen keskeyttämisen ja jatkamisen myöhemmin vielä hedelmällisessä iässä. Mitä suurempia (luotettavampia) ovat valintaerot, sitä parempi on jalostuksellinen etenemisnopeus.

Valinta ja karsinta ovat jalostuksen etenemisen perusta. Valinta on kuitenkin mahdollista vain, jos:

  • Populaation eläinten välillä on eroja ominaisuudessa (valintaero). Mikäli jossain testissä tai tutkimuksessa kaikkien tai lähes kaikkien eläinten tulos on sama, jalostus ei ymmärrettävästi etene tämän ominaisuuden kohdalla. Esimerkiksi luonnetestissä dobermannia arvioidaan monessa kohdassa lähes samoin tuloksin.
  • Valintaerojen perustana on todella eläinten geneettinen erilaisuus. Usein koiranomistaja ja jalostaja vain uskoo koirien välisten erojen olevan geneettisiä. Näin käy erikoisesti käyttäytymisominaisuuksia arvioitaessa.
  • Ominaisuudet pystytään erottamaan yksilöiden ilmiasussa eli fenotyypissä. Useimpien sairauksien diagnostiikka on vielä puutteellista, kallista tai sopivaa testiä tai tutkimusmenetelmää, jota voidaan hyödyntää luotettavasti, ei ole. Toisaalta esimerkiksi suotuisa elinympäristö, oppiminen ja koiran koulutus vaikuttavat käyttäytymisominaisuuksiin ja yksilön fenotyyppiin niin paljon, että keskinäinen vertailu testitulosten perusteella on usein mahdotonta.
  • Ominaisuudella tulisi olla mahdollisimman hyvä arvosteluvarmuus ja siten korkea heritabiliteetti. Geenitestit antavat varsin luotettavan selvityksen koiran perimästä testattavan ominaisuuden suhteen, palveluskoirakokeiden tuloksien arvosteluvarmuus koiran palveluskoirakykyjen tulkitsijana on huono.

IV POPULAATIO

Jalostusohjelmista vastaavien on huomioitava samanaikaisesti sekä luotettavin perustein tapahtuva valinnan ja karsinnan suorittaminen, että riittävän laajan populaatiokoon ylläpitäminen. Laaja populaatiokoko mahdollistaa rodun sisäisen geneettisen vaihtelevuuden ja diversiteetin eli monimuotoisuuden.

Kasvatustyössä yksilötasolla pyritään haluttujen ja arvostettujen ominaisuuksien homotsygotiaan. Kun homotsygotiaa kasvatetaan etsittäessä hyviä ominaisuuksia, kasvaa myös ei toivottujen ja piilevien ominaisuuksien homotsygotia. (kts. sukusiitoskerroin). Tärkeimpiä ei-toivottuja ominaisuuksia ovat piilevät sairaudet ja erilaiset yksilön elinvoimaa heikentävät tekijät jotka näkyvät fertiliteetin laskuna, pienenevinä pentuekokoina, elinkelvottomina pentuina, vastustuskyvyn heikkeneminen näkyy alttiutena monille erilaiselle sairauksille ja ongelmille

Populaation homotsygotia-aste nousee yksilötason kasvatustyön tuloksena. Populaatio menettää rinnakkaisalleeleja, populaation geneettinen vaihtelevuus ja monimuotoisuus pienenee ja riski ei toivottujen ominaisuuksien pysyvään vahvistumiseen kasvaa.

Karsinta ei saisi olla liian voimakasta ja sen pitäisi mahdollistaa riittävän monen perusvaatimukset täyttävän uroksen ja nartun yhtäläinen jalostuskäyttö. Ns. vuosittainen tehollinen (efektiivinen) populaatiokoko, tulisi olla vähintään 50 kappaletta. Tehollinen populaatiokoko kasvaa kun eri yksilöitä ja molempia sukupuolia käytetään tasaisesti jalostukseen (kts. taulukko). Monesti riittävä, eri sukuisten urosten jalostuskäyttö, on koirajalostuksen ongelma (matadorijalostus).

Alla olevasta tehollisen populaatiokoon taulukosta nähdään että, jos käytössä on esimerkiksi vain 10 urosta, toivottu tehollinen populaatiokoko ei toteudu. Jos käytetään 20 urosta, narttuja (eli pentueita) tulisi olla n. 40 kappaletta.  Tehollinen populaatiokoko voidaan laskea seuraavasti: 4xNuxNn/(Nu+Nn).

(Nu ja Ntarkoittavat jalostuskäytössä olleiden urosten ja narttujen määrää/v)

Tehollinen populaatiokoko (Sundgren P-E)
1 3,3 3,6 3,8 3,9 4  4
2 5,7 6,7 7,3 7,7 8 8
5 10,0 13,3 16 18,2 19 19
10 13,3 20,0 26,7 33,3 36 36
20 16 27 40 57 64 67
50 18 33 57 100 123 133
100 19 36 67 133 178 200

 

Suomessa dobermannien efektiivinen kanta on viimeisen 50 vuoden aikana ollut seuraava:
1960 21,82% 1985 37,77%
1965 35,56% 1990 88,48%
1970 54,10% 1995 92,67%
1975 42,67% 2000 44,44%
1980 28,80% 2005 48,82%

Toivottavaa olisi, että vähintään 20 kappaletta eri sukuista urosta käytettäisiin vuosittain tasa-arvoisesti jalostukseen. Mikäli jonkun uroksen käyttö on useana vuonna suositumpaa kuin muiden, ohjenuorana voidaan käyttää seuraavaa:

  • Uroksella ei saisi olla enempää kuin 5% jälkeläisiä omana sukupolvenaan (n. 4-5 vuotta).
  • Toisaalta sen käyttö ei saisi ylittää kertakaikkisena määränä 25% yhden vuoden tai 10% kahden edellisen vuoden rekisteröinneistä.
    Laskettaessa uroksen sallittua käyttöä kohdan b. perusteella ja rekisteröintien määrä olisi noin kaksisataa pentua vuodessa, huomataan että uroksella ei saisi olla enempää kuin 50 jälkeläistä. Sukupolvien mukaisesti laskettuna päästään suunnilleen samaan, mikäli sukupolven väliksi lasketaan viisi vuotta.

Pyrkimyksenä tulisi olla, että estetään sekä populaatiokoon että efektiivisen populaatiokoon pieneneminen ja ylläpidetään näin laaja geenipooli. Jalostukseen käytettävien urosten määrä tulisi olla mahdollisimman suuri, mutta myös jalostukseen käytettävien narttujen määrän tulisi olla suuri. Populaation monimuotoisuuden ylläpitämiseksi mahdollisimman monen eri pentueen pentuja tulisi käyttää jalostukseen ja jalostuskäytön painottumista muutamiin pentueisiin (kasvattajiin tai kasvatuslinjoihin) tulisi välttää.

Lisäksi tulisi selkeästi suosia suvultaan tuntemattomampien tai vähemmän käytettyjen koirien jalostuskäyttöä. Yksilöt, joilla on mahdollisimman pieni sukulaisuus muihin populaation jäseniin, ovat arvokkaita jalostuskäytössä, mikäli eivät selvästi periytä voimakkaasti haitalliseksi katsottuja ominaisuuksia. Kansainvälisellä yhteistyöllä astutustoiminnassa ja tuontien välityksellä on mahdollisuus tuottaa toisenlaista geenimateriaalia (migraatio) ja tällaista toimintaa tulisi tukea mahdollisuuksien mukaan. Karsinnan vaikutukset tulee suhteuttaa saavutettavaan hyötyyn. Heritabiliteettiarvoiltaan pienten ominaisuuksien käyttö karsinnassa tulee nähdä apuvälineenä, joka saattaa johtaa jalostuksen etenemisen sijasta myös sattumajalostukseen ja efektiivisen populaatiokoon laskuun.

V TEORIAN HUOMIOIMINEN KÄYTÄNNÖN DOBERMANN-JALOSTUKSESSA

Rotuumme on kohdistunut vuosikymmenen aikana geneettinen pullonkaulaefekti ja jalostukseen käytettävä materiaali on voimakkaasti ja sattumanvaraisesti muuttunut sekä pienentynyt. Tämä on tapahtunut meillä, mutta muuallakin. Maantieteellisesti olemme eristyneet. Vaikeaksi koettu raja itään ja meriyhteys muihin lähialueisiin rajoittaa geenimateriaalin siirtymistä maahamme.

Yhdistyksen on pyrittävä käyttämään jalostukseen riittävän suuria määriä yksilöitä. Koska Dobermannilla vuosittain syntyvien pentueiden lukumäärä on laskenut melko pieneksi ja ulkomainen jalostuskäyttö jo maantieteellisistäkin syistä on vähäistä, jalostuksessa on kiinnitettävä erikoishuomio efektiivisen populaation riittävään kokoon pitämällä sukusiitosaste (SK) mahdollisimman pienenä.

  • Jalostustoimikunnan tulisi tarkkailla vuosittain, että riittävän paljon nuoria tai uusia koiria saadaan jalostuskelpoiseksi Joka vuosiluokasta olisi hyvä saada jalostuskäyttöön 3-4 urosta ja 10-11 narttua.
  • Jalostustoimikunnan tulisi laskea efektiivinen populaatiokoko vuosittain ja siten tarkkailla populaation sisäistä muutosta.
  • Jalostustoimikunnan tulisi seurata sukusiitosasteen muutoksia laskemalla arvot vuosittaisille ikäluokille.
  • Jalostustoimikunnan tulisi tarkkailla urosten käyttöä ja tiedottaa jäsenistöä eniten käytettyjen urosten käyttömääristä, jälkeläisten laadusta ja mahdollisesti esiin tulleista vioista ja sairauksista.
  • Jalostustoimikunnan tulisi erikoisen tarkkaan seurata ko. urosten jälkeläisiä esimerkiksi järjestämällä jälkeläistarkastuksia.
  • Jalostustoimikunnan tulisi paneutua rodun kokonaistilanteen kartoittamiseen, terveystietojen analysointiin ja näistä tiedottamiseen. Yksilötason jalostus erilaisine ratkaisuineen on jätettävä kasvattajien vastuulle.
  • Erilaisten testausten luotettavuuden arviointi ja niiden oikean painottamisen huomiointi jalostuksessa on jalostustoimikunnan tärkeä tehtävä.

Sukusiitosaste voi pysyä matalana jos jalostukseen käytetään ulkopuolista mahdollisimman vierasta, ei välttämättä kaikilta ominaisuuksiltaan huippumateriaalia. Tämä tapahtuu tuontien tai ulkomaisen jalostuskäytön avulla. Narttujen kohdalla voi olla hyödyllistä sallia hieman heikompienkin yksilöiden käyttö, mikäli jalostuskantaa pystytään tällä keinolle laajentamaan. Tämä saattaa pidemmällä aikavälillä olla vaihtoehto risteytysjalostukselle.

V A Pyrkimykset ja vuosittainen tuloksien analysointi

  1. Tehollinen populaatiokoko yli 50 yksilöä.
  2. Pentueen sukusiitosprosentti kahdeksalla sukupolvella laskettaessa on alle 10%.
  3. Vuosittainen kannan sukusiitosprosentin nousu alle 0,25%.
  4. Matadorijalostus. Uroksen jälkeläismäärä ei nouse yli 5% 5 v. rekisteröinneistä. Kertakaikkinen käyttö ei ylitä 25% yhden vuoden rekisteröinneistä. Käytännössä n. 200 pennun rekisteröintimäärillä/v. uroksella ei saisi olla yli 50 pentua 5v. kuluessa

Jalostukseen vaikuttavat vaatimukset on suhteutettava rajoitteista saatavaan hyötyyn. On huomioitava ainakin tiedot ominaisuuden periytyvyydestä, ominaisuuden yleinen testattavuus, käytössä olevien testien luotettavuus ja tutkimus- ja rajoituskäytännöt tärkeimmissä yhteistyöjärjestöissä. Uusia uroksia pitää saada jalostuskäyttöön. Uusia terveyttä ja toivottavaa käyttäytymistä edistäviä testejä täytyy tuoda jäsenistön käyttöön. (v.Willebrand, kardiomyopatia ja MH).

VI ROTUJÄRJESTÖ, JALOSTUS JA KANSAINVÄLINEN TOIMINTA

Suomalainen dobermannin jalostuksella ja järjestötoiminnalla on pitkät perinteet ja periaatteena on aina ollut toiminnan avoimuus ja joustavuus, kohtuullisuus jalostusvaatimuksissa ja roturyhdistyksessä on laaja jäsenkunta. Viimeinen vuosikymmen typistyskieltomääräyksien tiukentamisineen on muuttanut jäsenkunnan rakennetta voimakkaasti nuorempaan suuntaan. On mahdollista, että riittävän pitkäaikaisen kokemuksen puute, rodun ja rotuyhdistyksen taustojen puutteellinen tuntemus, halu nopeastikin korjata rodussa esiintyvät ongelmat ja muissa maissa vielä sallitun typistysten ja näistä maista tulevien typistettyjen koirien väheksyminen haittaa tehokasta yhdistystoimintaa ja jalostusta.

Suomen sijainti on maantieteellisesti hankala, mutta myös, mikäli oikein pystymme tilanteen hyödyntämään onnekas. Venäjän ilmestyminen kansainväliseen koiraharrastustoimintaan tuo meille rajanaapureille runsaasti hyötyä, jos vain osaamme käyttää etua hyväksemme. Toisaalta Venäjä, nuorena harrastusmaana, voi tuoda meille ja koko Eurooppaan ongelmia. Skandinaavisella tasolla matadorjalostus ja korkeiden sukusiitosasteiden välttäminen on kasvattajille selviö. Venäläinen ja pitkälti myös muu Itäeurooppalainen jalostus pohjaa voimakkaasti nimenomaan huippukoirien keräämiseen läheiseen sukutauluun. Nuorissa koirakulttuureissa suhtautuminen koiraan yksilötasolla, sen hyvinvoinnin arvostaminen ja hoito- ja terveyskäsitteet poikkeavat omistamme ja koira on vielä usein taloudellisen hyödyn saavuttamisen väline ja kauppatavara, jota takuut ja tuotevastuu eivät kuitenkaan koske.

Pidemmällä aikavälillä maiden oma lainsäädäntö, sisäinen ja kansainvälinen kilpailu, typistysedun menetys ja kuluttajasuojan lisääntyminen poistaa todennäköisesti vähitellen suurimmat negatiiviset seikat keskinäisessä kaupankäynnissä. On oletettavaa että jalostuksellinen tietous leviää internetin välityksellä myös maihin, joissa tietous on vielä puutteellista ja sen myötä suurimmilta ylilyönneiltä tullaan välttymään. Kaikissa niissä maissa, joissa typistyskielto astui voimaan muodossa tai toisessa, dobermannien rekisteröinnit laskivat romahdusmaisesti. Aikaisemmin rodunjalostuksen kärkimaina pidetyt Hollanti, Belgia ja Saksa ovat aikaisempi vuosia merkityksettömämpiä kontaktimaita ja Italia, entisen Jugoslavian maat, Unkari, Baltian maat ja Venäjä ovat merkittävimmät kumppanimme. Skandinaavisiin maihin olisi toivottavaa palauttaa kontaktit, sillä näiden maiden koiraharrastus muistuttaa eniten omaamme. Skandinaavinen yhteistyö saattaisi tuoda esiin vahvemmin Skandinaavisen koiraharrastuksen parhaat piirteet ja levittäisi ”tervettä rodunjalostusta” maihin, joissa osaaminen on vielä kyseenalaista. Näyttää siltä, että rekisteröintien laskeminen on tilapäistä jokaisessa sen kokeneessa maassa ja mikäli vaarallisten rotujen lisäongelma ei pääse ko. maassa merkittäväksi painolastiksi, rekisteröinnit elpyvät – eivät kuitenkaan alkuperäiselle tasolleen.

Rekisteröityjen koirien runsaus vahvistaa rodunharrastusta useilla eri tasoilla. Yhdistystoiminta voimistuu, näyttelykäyntien lisääntymisen myötä taloudelliset edellytykset paranevat rodun harrastuksessa. Rodun näkyvyys kasvaa – toivottavasti silloin positiivisessa mielessä ja ennen kaikkea geneettistä monimuotoisuuden tavoittelu onnistuu paremmin.

Koiraharrastus on nimensä mukaan harrastus, johon osallistuu hyvin heterogeeninen joukko ihmisiä. Harrastajakunnassa saattaa olla nopea vaihtuvuus ja jalostuksellisen tiedon ja taidon puute johtaa helposti vääriin uskomuksiin, teorioihin ja virhekäytäntöihin. Kansainvälinen yhteistyö on kasvanut mutta eri maissa tietoisuus dobermannilla esiintyvistä sairauksista vaihtelee. Sairauksien tutkimushalukkuus ja -mahdollisuudet ovat erilaiset.  Tuontien ja astutusten myötä on erittäin vaikeaa ylläpitää hyvää tietoisuutta Suomessa käytössä olevasta materiaalista.

Suomeen tuodaan runsaasti typistettyjä koiria, jotka lainsäädännöllisistä syistä ovat täysin virallisen toiminnan ulkopuolella. Osa typistämättömien koirien omistajista ja tätä myötä myös yhdistyksen aktiivisista toimijoista haluavat sulkea koirat omistajineen harrastustoiminnasta. Tästä saattaa seurata ongelmia. Parhaassa tapauksessa koirat saattaisivat olla varteenotettavaa jalostusmateriaalia pienessä suomalaisessa dobermannipopulaatiossa. Koirat voivat joka tapauksessa saada rekisteröityjä jälkeläisiä vanhempien PEVISA tarkastusten jälkeen, mutta ne voivat saada rekisteröimättömiä jälkeläisiä ilman minkäänlaisia tuloksia. Typistettyjen koirien omistajat saattavat kokea syrjintää ja usein tärkeiden harrastusmuotojen kuten koiran koulutuksen saanti on vaikeampaa, sillä kouluttajien jaksaminen ei aina riitä kilpailuihin kykenemättömien koirakoiden ohjaamiseen.

VII KASVATTAJAT

Vuosittainen paras kasvattaja nimitys, ei SDY:llä perustu pelkästään ulkomuodoltaan kauneimpien koirien kasvattamiseen. Kasvattajien jalostuksellista työtä seurataan myös tarkastamalla heidän jalostusmateriaaliansa ja kasvatustyönsä aikaansaannoksia terveyden ja luonteenominaisuuksien puolesta. Tämän lisäksi huomioidaan kasvattajien aktiivisuus erilaisessa jalostukseen ja rodun julkisuuskuvaan liittyvässä toiminnassa. Kasvatustyön huomioiminen voisi painottua vielä nykyistä voimakkaammin terveemmän ja halutulla tavalla toimivan koiran, oikean jalostustyön ja sekä yhdistys- että yhteiskuntakelpoisen toiminnan palkitsemiseen.

Usein näkee väitettävän, että koiran jalostuksen painopiste on ulkomuodon jalostuksessa. Löytyy rotuja, joissa tilanne on tällainen, mutta yleistäminen tässä suhteessa ei liene paikallaan. Palveluskoirarotujen jalostuksessa koiran henkisiä ominaisuuksia halutaan mitä suurimmassa määrin ottaa huomioon yhdessä terveyden ja rodunomaisen anatomian kanssa. Tämä on kuitenkin vuosikymmenien kuluessa osoittautunut lähes mahdottomaksi. Toivottuja luonteenpiirteitä ei ole pystytty määrittämään riittävän selkeästi. Palveluskoirat ovat kookkaita, usein ympäristössään pelottavaksi koettuja ja lisäksi harrastusmahdollisuuksia ja siten myös kilpailutoimintaa on runsaasti. Olemassa olevien kokeiden ja testien tulosten avulla ei pystytä vieläkään luotettavasti tuottamaan kaikissa suhteissa halutunlaista materiaalia. Pelko on, että käyttäytymisjalostus myös dobermannilla jakautuu kilpailukoiratuotantoon ja monitoimikoiran tuotantoon. Lukumäärältään pieni rotumme ei kestä tällaista kahtiajakoa.

SDY tukee kaikkien jalostuksellisesti arvokkaiden tulosten saamista avoimesti yhteiseen käyttöön. Tulevaisuudessa odotamme kardiomyopatian ja dobermannin hepatiitin tutkimussektoreilta lisää apua koiriemme terveyden säilyttämiseksi. Uusi v.W geenitestauksen lisääminen PEVISAAN auttaa pitämään tietomme sairauden esiintyvyydestä Suomessa hyvällä tasolla ja samalla saamme arvokasta tietoa tilanteesta Euroopassa. PEVISA helpottaa silmä- ja lonkkavian seurannassa ja vastustustyössä, vaikka ei näytä parantavan sairaustilastoja merkittävästi. Muista vioista SDY:n täytyy olla selvillä ja tarvittaessa ottaa lisää tutkimusmenetelmiä käyttöön (hypotyreoosi, spondyloosi).

Luonteenominaisuuksien arvioinnin parantamiseksi MH saattaa tuoda hyvän lisän kasvattajan jalostusvälineistöön. Koiran monipuolinen arviointi on tärkeää, sillä yksikään menetelmä sinällään ei ole riittävä. Toivottavaa on, että entistä enemmän koiramaailmassa on mahdollista käyttää eri alojen ammattilaisia apuna. Ilman heidän panostaan jalostus ei tule etenemään.

Lähteet:
Kirjat:
Perinnöllisyyslääketiede, toim. Aula O, Kääriäinen H, Leisti J, Duodecim
Hundezüchtung in Theorie und Praxis, Schleger W, Stur I, Jugend und Volk
Introduction to Veterinary Genetics, Nicholas F, Oxfrord University Press

Muut julkaisut:
Indrebo A, (2005), Breeding healthy dogs – A breeders perspective, European Journal of Companion Animal Practice 2005, 15:1, http://www.fecava.org/files/ejcap/256.pdf
Indrebo A, (2008) The value of breeding, European Journal of Companion Animal Practice, 17: 1 2008, http://www.fecava.org/files/ejcap/634.pdf
Indrebo A (2007), Animal welfare in modern dog breeding. Acta Veterinaria Scandinavica 2008, 50 (Suppl 1):S6, http://www.actavetscand.com/content/50/S1/S6
Liinamo A-E 2007, Käyttökoirien jalostus – Eurooppalaisia näkökulmia. http://www.koiranjalostus.fi/HETI_24-2-2007.pdf
Malm S, (2008). Breeding for improved health in Swedish dogs. European Journal of Companion Animal Practice, 17: 1 2008, http://www.fecava.org/files/ejcap/624.pdf
Mäki K.(2001)a, Periytyvyys ja sen matematiikka. http://www.koiranjalostus.fi/katariina1.pdf
Mäki K.(2001)b, Siitoskoiran valinta. http://www.koiranjalostus.fi/katariina2.pdf
Mäki K.(2001)c, Jälkeläisseuranta ja jalostustyön arvioinnin keinot. http://www.koiranjalostus.fi/katariina3.pdf
Mäki (2008)Geenitesteistä apua koiranjalostukseen – kaikkia ongelmia ne eivät kuitenkaan ratkaise. http://www.koiranjalostus.fi/Geenitestit.htm
Mäki K. Internet, Sukulaisuussuhteesta sukusiitokseen. http://www.koiranjalostus.fi/katariina4.pdf
Mäki K, Internet2, Vain monimuotoinen koirarotu selviää. http://www.koiranjalostus.fi/monimuotoinen.htm
Mäki K. 2007, Lonkka- ja kyynärindekseihin arvosteluvarmuudet. http://www.koiranjalostus.fi/arvostvarm.htm
Sundgren P-E, Ärftlighetsgrad – vad är det? http://www.genetica.se/catalog.htm#objekt